— Sen me kyllä voimme tehdä, sanoi äiti, — mutta minä en luule, että siinä on niin paljon kiittämistä. Jumalaa minä kiitän, ja siitäkin minä voin kiittää häntä, että pieni Emilie paranee.
Tytön terveys parani, ja Yrjökin edistyi. Vuoden kuluessa sai hän pienen hopeamitalin ja sitten suuremman.
* * * * *
— Olisi kuitenkin ollut parempi, jos hän olisi tullut käsityöoppiin, sanoi portinvartian vaimo itkien, — niin olisimme nyt saaneet pitää hänet. Mitä hän tekee Roomassa? En koskaan enää saa nähdä häntä, Vaikka hän tulisikin kotiin, mutta hän ei tule, se lapsikulta!
— Mutta se on toki hänen onnensa ja kunniansa! sanoi isä.
— Kiitoksia vain paljon, hyvä ystävä, sanoi äiti, — sinä puhut sellaista mitä et tarkoita. Sinä olet yhtä surullinen kuin minä.
Ja asia piti paikkansa sekä suruun että matkaan nähden. Kaikki ihmiset sanoivat, että se oli suuri onni tuolle nuorelle miehelle.
Ja jäähyväisillä käytiin, myöskin kenraalin luona. Mutta rouva ei näyttäytynyt, hänellä oli taas kova päänsärkynsä. Kenraali kertoi jäähyväisiksi ainoan juttunsa, mitä hän oli sanonut prinssille ja mitä prinssi oli sanonut hänelle: »Te olette verraton!» Ja sitten ojensi hän Yrjölle kätensä sormenpäät.
Emiliekin ojensi Yrjölle kätensä ja näytti miltei surulliselta; mutta surullisin oli kuitenkin Yrjö.
* * * * *