Aika kuluu, kun tekee työtä, se kuluu myöskin, kun ei tee mitään. Aika on yhtä pitkä, mutta ei yhtä tuottoisa. Yrjölle se oli tuottoisa eikä ensinkään pitkä, paitsi silloin kun hän ajatteli kotiväkeään. Mitenkä voitiin ylhäällä ja miten voitiin kellarikerroksessa? Niin, lähetettiinhän hänelle tietoja, ja kirjeeseen saattaa panna hyvin paljon, sekä valoisan auringonpaisteen että pimeät, raskaat päivät. Näitä oli kirjeessä, joka ilmoitti, että isä oli kuollut ja äiti jäänyt yksin. Emilie oli ollut kuin lohdutuksen enkeli, hän oli tullut alas äidin luokse, niin, sen kirjoitti äiti ja lisäsi itsestään, että hän oli saanut hoitaa portinvartian tointa eteenpäin.
Kenraalitar piti päiväkirjaa. Siihen pantiin jokaiset kutsut, kaikki tanssiaiset, joissa hän oli ollut, ja kaikki vieraiden käynnit. Päiväkirja kuvitettiin Valtiomiesten ja ylhäisimpien aatelisten nimikorteilla. Hän oli ylpeä päiväkirjastaan. Se kasvoi pitkät ajat, vuosikaudet, monien kovien päänkipujen kestäessä, mutta myöskin monena Valoisana yönä, nimittäin hovitanssiaisissa. Emilie oli ensi kerran ollut hovitanssiaisissa. Äiti oli esiintynyt vaaleanpunaisessa, joka oli koristettu mustilla pitseillä, espanjalaisesti! Tytär valkeassa, niin läpikuultavassa, niin kevyessä! Vihreät silkkinauhat liehuivat kuin kaisla keltaisten hiuksien joukossa, joita ympäröi seppel valkeita lumpeenkukkia. Silmät olivat niin siniset ja kirkkaat, suu niin siro ja punainen; hän muistutti pientä vedenneitoa, sirointa mitä voi ajatella. Kolme prinssiä tanssi hänen kanssaan, nimittäin yksi ensin ja sitten toinen. Kenraalittarella ei ollut päänsärkyä kahdeksaan päivään.
Mutta ensimmäiset tanssiaiset eivät olleet viimeiset. Emilie ei kestänyt sitä, ja sentähden oli hyvä, että kesä toi lepoa, raikasta ilmaa luonnon helmassa. Perhe kutsuttiin vanhan kreivin linnaan. Sen linnan puistoa kelpasi katsella. Osa siitä oli aivan samassa asussa kuin ennen vanhaan, pensasaidat kankeina ja vihreinä, ikäänkuin olisi kulkenut vihreiden varjostinten välissä, joissa on kurkistusläpiä. Puksipuut ja takaukset olivat leikatut tähtien ja pyramidien muotoon, vesi syöksyi suurista rotkoista, jotka olivat koristetut näkinkengänkuorilla. Siellä täällä oli kivestä veistettyjä kuvia; sekä kasvoista että vaatteista saattoi nähdä, että ne olivat tehdyt kaikkein painavimmasta kivestä. Jokainen kukkalaite esitti jotakin, kalaa, vaakunakilpeä tai nimen alkukirjaimia. Tämä oli puutarhan ranskalainen osa. Tästä tultiin ikäänkuin vapaaseen luonnonmetsään, missä puut saivat kasvaa niinkuin tahtoivat ja sentähden olivat hyvin suuret ja mahtavat. Nurmi oli vihreää ja sillä sai kävellä, sitäkin käänneltiin, leikeltiin, hoivattiin ja hoidettiin. Tämä oli puutarhan englantilainen osa.
— Vanha aika ja uusi aika! sanoi kreivi. — Täällähän ne hyvin sulavat yhteen! Kahden vuoden perästä saa talokin oikean ulkoasunsa; täällä tulee tapahtumaan täysi muutos, kauniimpaan ja parempaan päin. Minäpä näytän piirustukset, ja minä näytän rakennusmestarin; hän tulee tänään päivälliselle.
— Charmant! sanoi kenraali.
— Täällä on paratiisillista! sanoi kenraalitar. — Ja tuolla teillä on ritarilinna!
— Se on minun kanahuoneeni, sanoi kreivi. — Kyyhkyset asuvat tornissa, kalkkunat ensi kerroksessa, mutta alakerrassa hallitsee vanha Elsa. Hänellä on joka puolella vierashuoneita: erikseen hautovat kanat, erikseen kanat, joilla on poikasia, ja ankat pääsevät omasta ovestaan veteen.
— Charmant! toisti kenraali.
Vanha Elsa seisoi keskellä huonetta ja hänen vieressään rakennusmestari Yrjö. Hän ja Emilie kohtasivat toisensa monen vuoden perästä, kohtasivat kanahuoneessa.
Niin, siinä Yrjö seisoi ja kyllä häntä kelpasikin katsella. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja päättävät, hänellä oli musta, kiiltävä tukka, ja hymy suupielissä sanoi: minulla on veitikka korvan takana, joka tuntee teidät perinjuurin. Vanha Elsa oli riisunut jalastaan puukengät ja esiintyi sukkasillaan ylhäisten vieraitten kunniaksi. Ja kanat kaakattivat ja kukko lauloi, ankat kulkea laahustivat: »rap! rap!». Mutta hento, kalpea tyttö, lapsuuden ystävätär, kenraalin tytär, seisoi siinä rusotus poskilla, jotka muuten olivat niin kalpeat; hänen silmänsä kävivät niin suuriksi, hänen huulensa tuntuivat puhuvan, vaikkei suu lausunut ainoaakaan sanaa, ja tervehdys, jonka rakennusmestari sai, oli kaunein, mitä nuori mies saattaa toivoa nuorelta tytöltä, kun he eivät ole sukua eivätkä ole usein tanssineet yhdessä. Hän ja rakennusmestari eivät koskaan olleet tanssineet yhdessä.