Herra kreivi painoi hänen kättään ja esitti hänet:
— Aivan vieras ei hän ole, nuori ystävämme herra Yrjö.
— Kenraalitar niiasi, tytär oli ojentamaisillaan hänelle kätensä, mutta hän ei ojentanut sitä.
— Meidän pieni Yrjö-herra! sanoi kenraali. — Vanhoja tuttavia! Charmant!
— Teistähän on tullut täysi italialainen, sanoi kenraalitar, — ja te kai puhutte sitä kieltä niinkuin olisitte siellä syntynyt.
Kenraalitar lauloi tätä kieltä, mutta ei puhunut sitä, sanoi kenraali.
Pöydässä istui Yrjö Emilien oikealla puolella; kenraali talutti pöytään tyttärensä, kreivi talutti kenraalittaren.
Yrjö herra puhui ja kertoi, ja hän kertoi hyvin, hän johti sekä sanaa että henkeä pöydässä, vaikka vanha kreivi myöskin olisi voinut tehdä sitä. Emilie istui ääneti, korvat kuuntelivat, silmät loistivat.
Mutta hän ei sanonut mitään.
Verannalla, kukkien keskellä seisoivat hän ja Yrjö, ruusupensas peitti heidät. Yrjöllä oli taasen sananvuoro, hän otti sen ensinnä.