— Kiitos ystävällisyydestänne vanhaa äitiäni kohtaan, sanoi hän, — minä tiedän, että te sinä yönä, jolloin isäni kuoli, tulitte hänen luokseen, viivyitte siellä, kunnes hänen silmänsä sulkeutuivat. Kiitos! Hän tarttui Emilien käteen ja suuteli sitä; sen hän kyllä saattoi tehdä siinä tilaisuudessa. Tyttö kävi polttavan punaiseksi, painoi puolestaan hänen kättänsä ja katseli häneen sinisine, lempeine silmineen.
— Teidän äitinne oli hellä sielu; kuinka hän pitikään teistä. Ja kaikki teidän kirjeenne hän antoi minun lukea. Minä melkein luulen tuntevani teidät. Kuinka te olittekaan minulle hyvä, kun minä olin pieni. Te annoitte minulle kuvia…
— Jotka te revitte palasiksi, sanoi Yrjö.
— Ei, minulla on linna tallella, piirustus.
— Nyt minun täytyy rakentaa se todellisuudessa! sanoi Yrjö ja lämpeni omista sanoistaan.
Kenraali ja kenraalitar puhuivat omissa huoneissaan portinvartian pojasta. Hänhän osasi käyttäytyä ja lausua ajatuksensa tavattoman hienosti ja asiantuntevasti.
— Hän saattaisi olla kotiopettaja! sanoi kenraali.
— Nero! sanoi kenraalitar, eikä sanonut sen enempää.
* * * * *
Yrjö-herra tuli usein kreivin linnaan kesän ollessa kauneimmillaan.
Häntä kaivattiin, kun hän ei tullut.