— Kuinka Jumala sentään on antanut teille paljon enemmän kuin meille muille ihmisraukoille! sanoi Emilie hänelle. — Osaatteko te oikein panna sille arvoa?
Yrjöä mairitteli, että kaunis nuori tyttö ihaili häntä; hän puolestaan piti Emilietä harvinaisen lahjakkaana.
Ja kenraali tuli yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, ettei
Yrjö-herra saattanut olla kellarikerroksen lapsi.
— Äiti oli muuten hyvin kunnollinen vaimo; sanoi hän, — se todistus täytyy antaa tästä vainajasta.
Kesä meni, talvi tuli, jälleen puhuttiin Yrjö-herrasta. Hänelle annettiin arvoa ja hänet otettiin vastaan korkeimmissakin paikoissa. Kenraali oli tavannut hänet hovitanssiaisissa.
Nyt oli talossa pantava toimeen tanssiaiset pienen Emilien kunniaksi — voitiinko Yrjö-herra kutsua?
— Sen, jonka kuningas kutsuu, voi kenraalikin kutsua, sanoi kenraali ja kohoutui kokonaisen tuuman ylös permannosta.
Yrjö-herra kutsuttiin ja hän tuli. Ja tuli prinssejä ja kreivejä, ja he tanssivat toinen toistaan paremmin. Mutta Emilie sai tanssituksi vain ensimmäisen tanssin, siinä hän nyrjäytti jalkansa, ei vaarallisesti, mutta niin, että se haittasi, ja sitten hänen täytyi olla varovainen, lakata tanssimasta, katsella muita. Ja hän istui ja katseli, ja rakennusmestari seisoi hänen vieressään.
— Te annatte hänelle vielä koko Pietarin-kirkon! sanoi kenraali astuessaan ohi ja hymyili kuin itse hyväntahtoisuus.
Sama hyväntahtoisuuden hymy huulillaan vastaanotti hän Yrjö-herran muutamia päiviä myöhemmin. Varmaan nuori mies tuli kiittämään tanssiaisista, kuinkas muuten? Niin, tapahtui mitä yllättävin, hämmästyttävin asia: hän lausui mielettömiä sanoja, kenraali ei uskonut omia korviaan. »Pyramidaalinen tunnustus», mitä mahdottomin pyyntö: Yrjö-herra pyysi saada pienen Emilien vaimokseen.