— Mies! sanoi kenraali, ja hänen päänsä kiehui. — Minä en ensinkään ymmärrä teitä! Mitä te sanotte? Mitä te tahdotte? En tunne teitä! Herra! Mies! Te hyökkäätte talooni — saanko minä olla täällä vai enkö saa? Ja hän astui takaperin makuuhuoneeseensa, kiersi oven lukkoon ja jätti Yrjö-herran yksin seisomaan. Muutaman minuutin tämä seisoi, kääntyi sitten. Käytävässä seisoi Emilie.
— Mitä isäni sanoi…? kysyi tyttö, ja hänen äänensä vapisi.
Yrjö painoi hänen kättään:
— Hän juoksi tiehensä, mutta kyllä kai ajat muuttuvat!
Emilien silmissä oli kyyneleitä; nuoren miehen silmistä loisti rohkeus ja luottamus. Ja aurinko paistoi heihin molempiin ja antoi heille siunauksensa.
Kenraali istui huoneessaan kiukusta kiehuen, niin, kiukku kiehui vielä, se puhkesi sanoiksi ja huudahduksiksi:
—• Mielettömyyttä! Portinvartiahulluutta!
Ei ollut kulunut tuntiakaan, kun kenraalitar oli kuullut sen kenraalin omasta suusta, ja hän kutsui Emilien luokseen ja istui hänen kanssaan kahden kesken.
— Lapsi-raukka! Loukata sinua sillä tavalla! Loukata meitä! Sinullakin on kyyneleitä silmissä, mutta ne pukevat sinua! Sinä olet kaunis kyynelissä! Sinä muistutat minua hääpäivänäni! Itke vain, pieni Emilie!
— Niin minä itkenkin, sanoi Emilie — jollette, sinä ja isä, anna myöntävää vastausta.