Lapsuudessa piirretyt kuvat antoivat siihen aiheen. Mutta miksi niistä puhuttiin? Puhuttiin Venäjästä, Moskovasta, ja sittenhän tultiin Kremliin, jonka pieni Yrjö kerran oli piirtänyt neiti Emilielle. Hän oli piirtänyt niin monta kuvaa, varsinkin muisti kreivi pienen Emilien linnan, missä hän nukkui, missä hän tanssi ja missä hän leikki vieraisilla. Professori oli hyvin pystyvä mies, varmaan hän tulisi kuolemaan vanhana konferenssineuvoksena, se oli mahdollista. Ja ehkä hän todella sitä ennen oli rakentanut linnan tälle nuorelle neidille; miksikäs ei?
— Onpa se kummallista leikkiä, huomautti kenraalitar, kun kreivi oli poistunut. Kenraali pudisti epäillen päätään, läksi ratsastamaan, palvelija tarpeellisen välimatkan päässä, ja istui entistä ylpeämpänä hevosen selässä.
Oli pienen Emilien syntymäpäivä, saapui kukkasia ja kirjoja, kirjeitä ja nimikortteja. Kenraalitar suuteli häntä suulle, kenraali otsalle. He olivat helliä vanhempia, ja sekä tytär että he saivat korkeita vieraita: kaksi prinsseistä. Puhuttiin tanssiaisista ja teattereista, diplomaattisista lähetystöistä, valtakunnista ja valtakuntien hallituksista. Puhuttiin kyvyistä, oman maan kyvyistä, ja siinä johtui puhe nuoreen professoriin, herra rakennusmestariin.
— Hän rakentaa kuolemattomuuttaan, sanottiin, — varmaan hän myöskin rakentaa tietä johonkin maan ensimmäisistä perheistä!
— Johonkin maan ensimmäisistä perheistä! toisti sitten kenraali kenraalittarelle. — Mikä on joku meidän ensimmäisistä perheistämme?
— Minä tiedän, mitä tarkoitettiin! sanoi kenraalitar. — Mutta minä en sano sitä. Minä en ajattele sitä. Jumalan on valta, mutta kyllä minua kummastuttaa.
— Salli minun myöskin kummastua! sanoi kenraali.
— Minun päässäni ei liiku mikään! — Ja hän vaipui odottamaan ajatuksia.
Sanomaton taika on kätketty ylhäältä vuotavaan armoon, hovinsuosioon, Jumalan suosioon, ja kaikki tämä suosio oli joutunut pienen Yrjön osalle. Mutta me unohdamme syntymäpäivän.
Emilien huone oli täynnä kukkasten tuoksua, kukkasten, joita oli tullut ystäviltä ja ystävättäriltä. Pöydällä oli kauniita lahjoja, joita oli lähetetty muistoksi ja tervehdystä tuomaan, mutta Yrjöltä ei ollut ainoaakaan; sellaista ei saattanut tulla, mutta sitä ei myöskään tarvittu: koko talo oli muisto hänestä. Yksinpä hiekkasäiliöstä portaitten alta piipahti esiin muiston kukka — siellä oli Emilie piipattanut, kun uudin paloi ja Yrjö saapui ensimmäisenä ruiskuna. Silmäys ikkunaan, ja akaasia muistutti lapsuuden aikaa. Kukkaset ja lehdet olivat varisseet, mutta puu seisoi kuuran peittämänä, ikäänkuin se olisi ollut korallin oksa. Ja kuu paistoi suurena ja kirkkaana oksien takaa, muuttumattomana muuttuvaisuudessaankin, samana kuin silloin, kun Yrjö jakoi voileipänsä pienen Emilien kanssa.