Se näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki uudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja korkeammalle.
— Minä olen varmasti vielä kaivossa, suurenpuoleisessa kaivossa; minun täytyy päästä korkeammalle, ruumiissani on sellainen levottomuus ja kaipaus. Ja kun kuu tuli täydeksi ja pyöreäksi, ajatteli eläinraukka: — Mahtaako tuo olla kippa, jota hilataan alas ja johon minun pitää hypätä päästäkseni korkeammalle? Vai onko aurinko se suuri kippa? Kuinka se on suuri, kuinka se on loistava, siinä on tilaa meille kaikille, minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni. Oi, kuinka minun päässäni loistaa! Varmaankaan eivät jalokivet voi loistaa kirkkaammin. Mutta sitä ei minulla ole enkä sitä itkekään, ei, korkeammalle ylös, loistoon ja iloon! Minussa on sellainen varmuus ja samalla tuska — tämä askel on vaikea ottaa! Mutta täytyy, eteenpäin, suoraan maantielle!
Ja se otti niin suuria askeleita, kuin tuollainen matelevainen ikinä saattaa ottaa, ja sitten se oli valtatiellä, ihmisten ilmoilla. Siellä oli sekä kukkatarhoja että kaalitarhoja. Kaalitarhan luona se lepäsi.
— Kuinka sentään on monenlaisia olentoja, joita en koskaan ole tuntenut! Ja kuinka maailma sentään on suuri ja ihana! Mutta täytyy myöskin katsella ympärilleen eikä jäädä istumaan yhteen paikkaan. Ja sitten se hyppäsi kaalitarhaan. — Kuinka täällä on vihreää, kuinka täällä on ihanaa!
— Sen minä kyllä tiedän! sanoi kaalimato lehdellä. — Minun lehteni on suurin täällä. Se peittää puolen maailmaa; mutta en minä sitä tarvitse.
— Kaa! kaa! kuului samassa. Tuli kanoja, ne astelivat kaalitarhaan. Ensimmäinen kana oli kaukonäköinen, hän näki madon ryppyisellä lehdellä ja nokkasi sitä tavoiteliakseen niin että se putosi maahan, missä se kierteli ja käänteli. Kana katseli ensin toisella silmällään, sitten toisella, koska se ei tietänyt mitä tästä vääntelystä saattoi seurata.
— Se ei tee sitä vapaaehtoisesti, ajatteli kana ja nosti päänsä nokkaistakseen matoa. Rupikonna säikähti niin, että se läksi ryömimään suoraa päätä kanaa kohti.
— Vai on sillä apujoukkoja! sanoi kana. — Kas vaan tuota vaivaista! Ja kana käänsi selkänsä. — En välitä tuosta pienestä vihreästä suupalasesta, se vain kutiaa kurkussa! Toiset kanat olivat samaa mieltä ja sitten ne menivät.
— Kiersinpä itseni heistä vapaaksi! sanoi kaalimato. — Hyvä on säilyttää mielensä tasapaino. Mutta vaikein on jäljellä, minun täytyy päästä ylös kaalinlehdelleni. Missä se onkaan?
Ja pieni rupikonna tuli lausumaan osanottoaan. Se oli niin iloissaan siitä, että se rumuudellaan oli peloittanut kanat.