— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi kaalimato. — Itsehän minä kiersin itseni eroon heistä. Te olette hyvin vastenmielisen näköinen. Sallitteko minun olla rauhassa? Nyt tunnen kaalin hajun. Nyt olen lehteni luona. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oma kotoinen olo. Mutta korkeammalle minun täytyy päästä.
— Niin, korkeammalle, sanoi pieni rupikonna, — korkeammalle! Sillä on samat tunteet kuin minulla! Mutta se ei tänään ole hyvällä tuulella, se johtuu pelästyksestä. Kaikki me tahdomme korkeammalle. Ja se katseli niin korkealle kuin se saattoi katsella.
Haikara istui pesässään talonpojan katolla. Se kalisteli nokkaansa ja haikaraemo kalisteli.
— Kuinka ne asuvat korkealla, ajatteli rupikonna. — Kun pääsisikin tuonne ylös!
Talonpojan tuvassa asui kaksi nuorta ylioppilasta; toinen oli runoilija, toinen luonnontutkija.'Toinen lauloi ja kirjoitti ilonsa vallassa kaikesta, mitä Jumala oli luonut, ja sellaisena kuin se kuvastui hänen sydämessään. Hän lauloi sen ilmi lyhyissä, selkeissä, rikkaissa ja sointuvissa runoissa. Toinen tarttui itse asioihin, ratkoi ne auki, jos niin tarvittiin. Hän näki Jumalan luomakunnan suurena laskutehtävänä, vähensi, kertoi, halusi tuntea sen ulkoa ja puhua siitä järjenmukaisesti, ja se oli kauttaaltaan järjellistä, ja hän puhui siitä iloisesti ja viisaasti. He olivat hyviä, iloisia ihmisiä molemmat.
— Tuossapa istuukin hyvä rupikonnayksilö, sanoi luonnontutkija. — Senpä minä panen väkiviinaan.
— Johan sinulla on kaksi muuta, sanoi runoilija. — Anna sen istua siinä kaikessa rauhassa ja tyytyväisyydessä.
— Mutta se on niin hauskan ruma, sanoi toinen.
— Niin, kunhan me voisimme löytää jalokiven sen päästä, — niin itsekin olisin ratkomassa sitä.
— Jalokiven! sanoi toinen. — Sinäpä osaat hyvin luonnonhistoriaa.