— Mutta eikö siinä ole hyvin kaunista tuossa kansanlaulussa, että rupikonnan, kaikkein rumimman eläimen, päähän usein on kätketty mitä kallisarvoisin jalokivi? Eikö ihmisten usein käy samalla tavalla? Mikä jalokivi olikaan Esopuksessa, ja entä sitten Sokrateessa!
Enempää ei rupikonna kuullut eikä se ymmärtänyt puheesta puoltakaan.
Molemmat ystävät läksivät, ja se pelastui joutumasta väkiviinaan.
— Hekin puhuivat jalokivestä, sanoi rupikonna. — Onpa hyvä, ettei minulla ole sitä, muuten olisin joutunut ikävyyksiin.
Silloin kuului talonpojan katolta kalistelua. Haikara-isä piti esitelmää perheelleen, ja tämä katseli kierosti noita molempia kaalitarhassa kulkevia nuoria miehiä.
— Ihminen on kaikkein itserakkain elukka, sanoi haikara. — Kuulkaa, kuinka ne kalistelevat! Eivätkä kuitenkaan pysty oikealla tavalla kalistelemaan. He kehuvat puhelahjaansa, kieltään — hyväkin kieli! Se vaihtuu aina mahdottomaksi ymmärtää yhden meidän päivämatkamme päässä: toinen ei ymmärrä toista. Me voimme puhua omaa kieltämme kautta koko maailman sekä Tanskassa että Egyptissä. Lentää eivät ihmiset myöskään osaa. He ottavat vauhtia keksinnön avulla, jota he kutsuvat »rautatieksi», mutta siinäkin he usein taittavat niskansa. Kylmät väreet kulkevat nokkani läpi, kun sitä ajattelen. Maailma tulee toimeen ilman ihmisiä. Me emme tarvitse heitä. Kun vaan saamme pitää sammakot ja kastemadot!
— Olipa se mahtava puhe! ajatteli pieni rupikonna. — Mikä suuri mies, ja niin korkealla hän seisoo, etten vielä ole nähnyt kenenkään seisovan niin korkealla, ja kuinka hän osaa uida! huudahti se, kun haikara levitetyin siivin otti vauhtia ilmassa.
Ja haikara-emo puheli pesässä, kertoi Egyptin maasta, Niilin vedestä ja siitä erinomaisesta mudasta, jota oli ulkomailla. Aivan uudelta ja kauniilta se kuului pienen rupikonnan korvissa.
— Minun täytyy päästä Egyptiin! sanoi se. — Kunhan haikara vain ottaisi minut mukaansa, tai joku sen poikasista. Minä olisin valmis tekemään vastapalvelusta sen hääpäivänä. Niin, kyllä minä pääsen Egyptiin, sillä minä olen niin onnellinen. Parempi kuin jalokivi päässä on sentään kaipaukseni ja haluni.
Ja silloinpa sillä juuri olikin jalokivi:, ikuinen kaipaus ja halu, ylöspäin, alati ylöspäin. Se loisti sen sisällä, se loisti iloa ja säteili halua.
Samassa saapui haikara. Se oli nurmella nähnyt rupikonnan, tähtäsi eikä erittäin varovasti tarttunut pieneen eläimeen. Nokka likisti. Tuuli humisi, ei ollut erittäin miellyttävää, mutta ylöspäin kävi kulku, ylöspäin Egyptiä kohti, sen se tiesi. Ja sentähden loistivat silmät, niistä lensi ikäänkuin kipuna: