"Minä katselin oikealla puolellamme olevaa kalliota. Alempana laaksossa se jyrkkeni, mutta näytti vielä tällä kohtaa noustavalta. Ja kaikki kiinalaiset, jotka tähän asti olimme nähneet, olivat olleet joen toisella puolen.
"'Joko se tie tahi seisahdus', arveli eräs intialaisistamme.
"Niinpä aloimme kavuta kallionrinnettä ylös. Siinä näytti olevan jonkinlainen polku, ja sitä me seurasimme. Heti ilmestyi ylempänä laaksossa muutamia kiinalaisia näkyviin, ja minä kuulin laukauksia. Sitten näin, että eräs intialaisistamme istui maassa noin 30 metriä alapuolellamme. Hän oli istuutunut aivan hiljaa, nähtävästi jottei saattaisi meitä levottomiksi. Komensin taas pysähtymään. Käskin Hookerin uudelleen koettaa ampumataitoaan, laskeusin itse alaspäin ja huomasin, että mies oli saanut kuulan sääreensä. Otin hänet syliini, kannoin muulin luo ja asetin hänet sen selkään, vaikka eläimellä jo ennestäänkin oli tarpeeksi kantamista teltassa ja muissa tavaroissa, joita emme olleet ehtineet riisua siltä. Tultuani miehen kanssa toisten luo näin Hookerin seisovan tyhjäksi ammuttu Martini-kivääri kädessään, irvistävän ja osoittavan liikkumatonta mustaa täplää, joka näkyi laakson yläpäässä. Kaikki muut kiinalaiset olivat kadonneet kalliolohkareiden tai notkelman taa.
"'Viisisataa metriä', sanoi Hooker, 'ei senttiäkään vajaa! Ja vannon, että ammuin miestä kalloon.'
"Minä käskin häntä tekemään sen toistamiseen, ja sitten jatkoimme matkaamme. Mitä pitemmälle pääsimme, sitä jyrkemmäksi rinne tuli, ja polku, jota kuljimme, kapeni kapenemistaan. Lopulta oli pelkkää kalliota sekä ylä- että alapuolellamme. 'Tämä se on parasta tietä, mitä olen milloinkaan nähnyt Lushai-maassa', sanoin rohkaistakseni miehiäni, vaikka jo pelkäsin mitä tuleva oli. Ja kierrettyämme hetken kuluttua erään kallionkielekkeen jouduimmekin umpiperään, jyrkänteen reunalle. Vuoriharjanne loppui siihen.
"Oivallettuaan asian laidan alkoi eräs derbyshireläisistä kiroilla onnettomuuksia, joihin olimme joutuneet. Intialaiset pysyivät tyyninä. Hooker murisi, latasi kiväärinsä, kääntyi takaisin ja meni kallionkielekkeen taa.
"Kaksi intialaista auttoi toverinsa muulin selästä alas, ja sitten he alkoivat purkaa juhdan kuormaa.
"Päästyäni niin pitkälle, että saatoin katsella ympärilleni, tein sen huomion, ettei asemamme sentään ollut perin toivoton. Olimme vuorihaarakkeella, joka saattoi leveimmältä kohdaltaan olla kymmenen metriä poikkimitaten. Yläpuolellamme kaartui kallio niin, että meitä oli mahdoton ampua ylhäältä päin, ja alapuolellamme oli sadan metrin korkeudelta miltei pystysuoraa kallioseinää. Jos asetuimme pitkäksemme, ei meitä syvänteestä voinut kukaan nähdä. Lähestyminen oli mahdollista vain äsken kulkemamme tien puolelta, ja siellä merkitsi yksi mies yhtä paljon kuin kokonainen joukko. Me olimme luonnon muodostamassa linnoituksessa; paha vain, ettei meillä ollut nälkää ja janoa vastaan muuta varastoa kuin yksi ainoa elävä muuli. Sitäpaitsi olimme enintään 7-8 penikulman etäisyydellä pääjoukostamme, ja sieltä tietysti lähetettäisiin etsijöitä päivän tai parin päästä, ellei meitä alkaisi kuulua takaisin.
"Noin vuorokauden kuluttua…"
Luutnantti keskeytti. "Oletteko koskaan tuntenut janoa, Graham?"