"Näethän tuon pisteviivan tuossa", sanoi karttaa pitelevä mies. "Se on suora viiva, joka kulkee riutan aukeamasta palmuryhmän luo. Tähti on siinä, missä tämä viiva leikkaa joen. Meidän täytyy panna merkille se paikka, kun laskemme rantajärveen."
"Mitä ihmettä nuo pienet viivat tässä alhaalla mahtavat merkitä?" sanoi Evans. "Siinä näyttää olevan ikäänkuin rakennuksen pohjapiirros tai jotakin sellaista. Mutta mitä nuo kaikki sikinsokin vedetyt pikku piirrot ovat olevinaan, sitä en käsitä. Ja mitä tuo kirjoitus merkitsee?"
"Se on kiinankieltä", selitti karttaa pitelevä mies.
"Luonnollisesti", vastasi Evans. "Hänhän oli kiinalainen."
"He olivat kaikki kiinalaisia", sanoi karttamies.
Molemmat istuivat hetkisen ja tuijottivat maata, jota kohden vene hiljalleen lipui. Sitten Evans katsahti airoihin.
"Nyt on sinun vuorosi soutaa, Hooker", sanoi hän.
Kumppani laskosti paperin rauhallisesti, pisti sen taskuunsa, astui varovasti Evansin ohi ja alkoi soutaa. Hänen liikkeensä olivat väsyneet kuten miehen, jonka voimat ovat miltei tyyten lopussa.
Evans istui puoliavoimin silmin ja katseli koralliriutan valkovaahtoista tyrskyä, joka hiljalleen läheni. Taivas oli kuin tulinen pätsi, sillä aurinko oli puolipäivän korkeudella.
Vaikka he nyt olivat niin lähellä aarretta, ei hän kuitenkaan tuntenut sitä iloa, jota oli odottanut. Ääretön jännitys kamppailussa, ennenkuin he olivat saaneet asemapiirroksen haltuunsa, sekä pitkä yömatka mannermaalta tänne avoimessa veneessä ja eväittä oli vienyt häneltä ilon. Päästäkseen hilpeämmälle tuulelle hän koetti kiinnittää ajatuksensa kultaharkkoihin, joista kiinalainen oli puhunut, mutta mieli ei ottanut viipyäkseen niissä, vaan hän palasi tuontuostakin miettimään suolatonta vettä, jota oli joessa, ja huuliensa ja kurkkunsa sietämätöntä kuivuutta. Meren säännöllinen loiske koralliriuttaa vasten alkoi kuulua, ja se teki hyvää hänen korvilleen. Vesi lirisi pitkin veneen laitoja, ja airoista sitä tippui joka vetäisyn välillä. Hän vaipui jonkinlaiseen puolihorrokseen.