Hän näki vielä himmeästi saaren, mutta omituinen uni kutoutui hänen aistiensa havaintoihin. Oli muka jälleen yö, jolloin hän ja Hooker olivat keksineet kiinalaisen salaisuuden; hän näki kuunvalaisemat puut, pienen nuotiotulen ja kolmen kiinalaisen tummat hahmot — toiselta puolen kuutamon hopeahohteen, toiselta nuotion punaisen loimon valaisemina — ja kuuli heidän mongertavan huonoa englanninkieltään — sillä he olivat kotoisin eri maakunnista. Hooker oli ensin päässyt heidän puheenaineensa perille ja viitannut häntä kuuntelemaan. Osittain oli keskustelua mahdoton kuulla, osittain se oli käsittämätöntä. Filippiineiltä purjehtinut espanjalainen laiva meren pohjassa, sen aarteet kätkössä tuomiopäivään asti — siinä tarinan tausta; haaksirikkoinen miehistö, tautien, taistelun tai muun tuhon harventama, puutteellinen kurinpito, vihdoin lähtö laivasta veneillä, joista kukaan ei sen koommin ole kuullut mitään. Sitten oli Chang-hi vasta vuosi sitten, kulkiessaan rannikolla, sattumalta löytänyt nuo parisataa vuotta kätkössä maanneet kultaharkot, oli jättänyt dshonkkinsa [kiinalainen kolmimastoinen purjevene, leveä ja lyhyt, kokka ja perä korkeat] ja sanomattomalla vaivalla haudannut ne maahan ypö yksin, mutta erittäin varmaan paikkaan. Hän huomautti erityisesti kätköpaikan varmuutta — se oli hänen salaisuutensa. Nyt hän tarvitsi apua mennäkseen niitä noutamaan sieltä. Yhtäkkiä tuli esille pieni kartta, ja äänet hiljenivät. — — Sievä juttu kahden tyhjätaskuisen englantilaiskulkurin korville! — Sitten uni johti Evansin siihen hetkeen, jolloin hän piteli Chang-hi'n palmikkoa kädessään. Kiinalaisen henki ei merkitse niin paljon kuin eurooppalaisen. Chang-hi'n pienet, viekkaat kasvot, jotka ensin olivat rohkeat ja raivoisat kuin yllätetyn käärmeen, sitten pelokkaat, kavalat ja rukoilevat, tulivat unessa yhä selvemmiksi. Lopuksi Chang-hi irvisti — se oli kerrassaan käsittämätön ja kammottava irvistys. Yhtäkkiä kaikki muuttui kovin tukalaksi ja vastenmieliseksi, kuten unessa usein tapahtuu, Chang-hi nauraa räkätti ja uhkasi häntä. Hän näki unessa suuria kultakasoja ja miten Chang-hi tuli ja yritti vetää häntä pois niiden luota. Hän tarttui Chang-hi'n palmikkoon — miten paksu se keltainen elukka oli ja miten se sätki ja irvisti! Se tuli myös yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Sitten nuo loistavat kultakasat muuttuivat palavaksi rovioksi, ja suuri paholainen, hämmästyttävästi Chang-hi'n näköinen, paitsi että sillä oli paksu, musta häntä, alkoi syöttää häntä hiilillä. Toinen paholainen huusi huutamistaan hänen nimeänsä: "Evans, Evans, senkin unikeko!" — vai Hookerko huusi?
Hän heräsi. He olivat rantajärven suulla.
"Tuolla ovat ne kolme palmua. Ne ovat kai samalla linjalla kuin tuo pensaikko", sanoi hänen toverinsa. "Ota vaari! Kun pääsemme noiden pensaiden luo ja siitä menemme suoraan metsään, niin tulemme paikalle, heti kun olemme saapuneet joelle."
He näkivät nyt joen suun. Se näky toi eloa Evansiin.
"Souda lujaan", sanoi hän, "taivaan nimessä, tai muuten minun täytyy latkia merivettä!"
Hän puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti hopeajuovaan, joka kimalteli kallioiden ja vihreiden pensaiden lomista. Yhtäkkiä hän käännähti hurjistuneena Hookeriin päin.
"Anna minä soudan!" sanoi hän.
He saapuivat joen suulle. Kun oli kuljettu vähän matkaa ylöspäin, otti Hooker vettä kouraansa, maistoi sitä ja sylki takaisin. Hetken kuluttua hän maistoi uudestaan. "Jo kelpaa", sanoi hän, ja he alkoivat kiireesti ammentaa vettä suuhunsa.
"Tuhat tulimmaista", sanoi Evans, "tämä käy liian hitaasti!" Ja kumartuen miltei vaaralliseen asentoon veneen laidan yli hän alkoi suullaan imeä vettä.
Äkkiä he herkesivät juomasta, ohjasivat veneensä pieneen sivupuroon ja aikoivat laskea maalle läpi tiheän pensaikon, joka riippui vesirajassa puron yläpuolella.