Äkkiä alkoi päätunnelista kuulua äänten kumua, varsinkin omituista, ikäänkuin vaskivadin räminää. Se tuntui kamalalta; olihan se kuin rajua takaa-ajoa. Me puikahdimme luolan valottomalle puolelle. Cavorin sääret valaisivat meille tietä sinne.
— Onni sentään, — läähätin minä, — että riisuivat meiltä kengät; muutoin meidät kapse kyllä pettäisi.
Me riensimme eteenpäin, varoen kolahtelemasta luolan lakeen. Jonkun ajan perästä näytti siltä, että olimme päässeet pakoon. Humu hiljeni hiljenemistään ja hälveni vihdoin kokonaan.
Minä pysähdyin ja katsahdin taakseni. Cavor kuului hyppiä laputtavan perässä. Sitten hänkin pysähtyi.
— Bedford! — kuiskasi hän. — Tuolta edestäpäin pilkottaa jotain valoa.
Minä vilkasin sinne, mutta en nähnyt ensi alussa mitään. Sitten huomasin hänen päänsä ja hartiainsa erottautuvan jotain hämärää vasten. Näin niinikään, ett'ei tuo kuulle ollut sinistä, niinkuin kaikki muu valo täällä kuun sisässä, vaan vaalean harmaata, epämääräistä, päivänvalon tapaista hohdetta. Cavor huomasi tämän erotuksen yhtä pian, jopa pikemminkin kuin minä, ja luultavasti se hänetkin täytti yhtä hurjalla toivolla.
— Bedford — sopotti hän vapisevalla äänellä. — Tuo valo… se kenties…
Hän ei rohjennut lausua ilmi toivoansa. Olimme hetken aikaa ääneti. Äkkiä minä kuulin hänen jalkainsa laputuksesta, että hän astuu tuota hämärää kohti. Minä läksin sykkivin sydämin sinnepäin minäkin.
XVI.
Näkökohtia.