Mitä kauemmas päästiin, sitä kirkkaammaksi valo kävi. Vähän ajan perästä se oli melkein yhtä kirkasta kuin fosforesensi Cavorin säärissä. Sola, jota kuljimme, alkoi laajeta luolaksi, jonka perältä tämä valo tuli. Minä huomasin jotain, joka pani sydämeni hyppimään ja hytkähtelemään.
— Cavor! — sanoin minä. — Se tulee ylhäältäpäin. Ihan varmaan se tulee ylhäältäpäin.
Sanaakaan vastaamatta hän vain joudutti kulkuansa.
Se oli ilmeisesti harmahtavaa, hopeaista valoa.
Tuokion perästä oltiin sen alapuolella. Sitä herui alas kallioseinän halkeamasta. Minä katsahdin ylös… tip! Vesipisara putosi kasvoilleni. Minä säpsähdin ja astuin syrjemmäs. Tip! Toinen pisara putosi ihan kuuluvasti kivilattialle.
— Cavor! — virkoin minä. — Jos tässä jompikumpi nostaa toisensa, niin nostettu pääsee tuohon rakoon.
— Minä nostan, — sanoi hän, kohottaen minut samassa korkealle, niinkuin minkä vauvan.
Minä ojensin käteni ylös ja sain parahiksi sormenpäillä kiinni pienestä pykälästä, jossa saatoin riippua. Valkoinen valo näytti nyt paljoa kirkkaammalta. Vedin sitten itseni ylös kahden sormen varassa varsin helposti, vaikka maan päällä painankin toistakymmentä leiviskää, tartuin vielä ylempänä olevaan kallionkyhmyyn ja nostin jalkani äskeiselle pykälälle. Ojensin käteni ja kopeloin kallion päällystää sormillani: rako laajeni ylöspäin.
— Kyllä tänne pääsee — sanoin minä Cavorille. — Voitteko hypätä kiinni käteeni, jos kurotan sen teille?
Ponnistin nyt itseni kallioseinäin väliin, samalla nojaten polveni ja jalkani pykälää vasten, ja ojensin käteni alas. Minä en voinut nähdä Cavoria, mutta kuulin kolinan hänen liikkeistään, kun hän valmistelihe hyppäämään. Läiskis! Ja tuossa hän riippui kädessäni, keveänä kuin kissanpoika! Hinasin hänet sitten ylös, kunnes hänkin sai kiinni pykälästä eikä enää tarvinnut minun apuani.