— Helkkuna! — arvelin minä. — Täällä sitä kelpais vuorimieheksi ken hyvänsä!
Ja nyt läksin kiipeämään ylemmäs täydellä todenteolla. Kiivettyäni muutaman minutin, minä vilkasin ylös. Halkeama aukeni aukenemistaan, valo kävi yhä kirkkaammaksi. Mutta…
Ei se päivänvaloa sittenkään ollut!
Seuraavassa silmänräpäyksessä minä näin, mitä se on, ja olin epätoivossa vähällä lyödä pääni kallioon, sillä se, minkä näin, ei ollut muuta kuin säännötön, viettävä aukio, ja sen kaltevalla pohjalla kokonainen metsä pieniä suiponmuotoisia sieniä, joista jokainen uljaasti hehkui hopeaisessa valossa. Tuokion verran minä tuijottelin tuota lempeätä säteilyä, mutta sitten hyppäsin ylös keskelle noita kasveja. Nykäsin niitä maasta puolenkymmentä ja viskasin kalliota vasten; istahdin sitten ja nauroin katkerasti, kun Cavorin punakat kasvot tulivat näkyviin.
— Se on tuota fosforesensiä taaskin, — lausuin minä. Niin, mikäpäs hätä meidän tässä? Painakaa puuta ja olkaa kuin kotonanne.
Hän rupesi äittelemään meitä kohdanneesta pettymyksestä, minä viskelemään yhä enemmän sieniä alas rotkoon.
— Luulin päivänvaloksi, — virkkoi hän.
— Vai päivänvaloksi! — huudahdin minä. — Aamunkoitot, auringonlaskut, kirkkaat taivaat ja pilviset säät… tokko semmoista enää milloinkaan saamme nähdä?
Tätä puhuessani tuntui kuin eteeni aukenisi pieni kuva meidän omasta maailmastamme, vähäinen, valoisa, kirkas, niinkuin takalikko eräissä italialaisissa maisemissa.
Vaihteleiva taivas, ja vaihteleiva meri, ja kukkulat, ja vihannoivat puut, ja kaupungit, ja kylät auringon paisteessa. Aatelkaas kosteata kattoa mailleen menemään auringon valossa, Cavor! Aatelkaas akkunoita lännen puolella!