Hän ei puhunut mitään.
— Täällä — jatkoin minä — täällä sitä nyt saa penkoa, tässä kaameassa maailmassa, joka ei oikeastaan mikään maailma olekaan… mustetta huljuttava valtameri jossain hirvittävän syvällä synkissä uumenissa, ja ulkona helteinen pouta ja yön hiljaisuus. Ja sitten kaikki nuo luomat, jotka meitä parastaikaa takaa ajavat, petomaiset nokka-ihmiset, turilas-ihmiset, painajaisen sikiöt! Ja… he ovat sittenkin oikeassa! Mitäs varten me paiskiloimme heitä mäsäksi ja häiritsemme heidän rauhaansa? Mikäli me ymmärrämme, on koko planetta jo meidän jäljillämme. Kenties jo minutin perästä kuuluu heidän vikinänsä ja reuhunsa. Mitäs nyt tehdään? Minne tästä mennään? Täällä on meidän yhtä hauska vetelehtiä kuin Jamrashin käärmetten, jotka ovat päässeet irti jossain Surbitonin huvilassa.
— Se oli teidän syynne, — sanoi Cavor.
— Minunko? — huudahdin minä. — Hyväinen aika!
— Minulla oli keino.
— Minä annan palttua teidän keinoillenne.
— Jos olisimme kieltäyneet liikkumasta…
— Vaikka keihäilläkin sohittiin?
— Vaikka. Ne olis kantaneet meidät.
— Lankkuako myöten?