— Niin. Niiden olis täytynyt kantaa meidät toiselle puolelle.
— Kernaammin olisi kärpänen saanut kantaa minut huoneen lakea myöten.
— Hyvät ihmiset!
Minä rupesin jälleen lyömään sieniä maahan. Mutta tuota tehdessäni huomasin äkkiä jotain, josta itsekin hämmästyin.
— Cavor! — lausuin minä. — Nämä kahleethan ovat kultaa!
Hän istui syvissä mietteissä, käsi poskellaan. Verkalleen hän käänsi päätänsä ja katsoa tuijotti ensin minuun ja sitten, kun olin toistamiseen lausunut mielipiteeni, kahleisinsa, jotka hän oli kiertänyt oikean kätensä ympärille.
— Niin onkin, — virkkoi hän; — niin onkin.
Mielenkiinto, joka hetkeksi oli elähtänyt hänen kasvoillaan, katosi pian jälleen, ja mies vaipui taas entisiin mietteisinsä. Minä kummastelin jonkun aikaa sitä, miksikä minä nyt vasta olin huomannut, mitä ainetta kahleet ovat, mutta muistin sitten, että metallihan oli sinisessä valossa näyttänyt aivan toisellaiselta. Ja tämä keksintö synnytti minussa kokonaisen sarjallisen ajatuksia, jotka veivät minut hyvin kauas. Minä unohdin kokonaan kysyneeni vastikään, mitä muka meillä on täällä tekemistä. Kultaa…
Cavor katkasi äänettömyyden.
— Meillä on minun mielestäni kaksi mahdollisuutta edessämme, — lausui hän.