— Antaas kuulla.
— Ensimmäinen: me koetamme raivata itsellemme tien ulos — vaikkapa taistellenkin, jos tarvis vaatii, — ja käymme etsimään palloa, kunnes sen löydämme tahi yön pakkanen meidät tappaa. Toinen:…
Hän pysähtyi.
No niin? — kysyin minä, vaikka kyllä tiesin, mitä nyt tulee.
— Toinen on se, että vielä kerran koetamme saada heidät jollain tavoin ymmärtämään meitä.
— Minä puolestani kannatan ensimmäistä.
— Minua se epäilyttää.
— Minua ei.
— Katsokaas, — puheli Cavor. — Minun mielestäni me emme saa tuomita seleniitoja sen mukaan, mitä tähän asti olemme nähneet. Heidän keskusmaailmansa, heidän sivistynyt maailmansa on kaiketikin kaukana alhaalla, syvemmissä onkaloissa meren rannalla. Tämä päällimmäinen kuoriseutu on vain ulkopalstoja, laidunmaita. Niin minä ainakin luulen. Meidän näkemämme seleniitat ovat vain jotain sellaista kuin karjanpaimenet ja koneenlämmittäjät. Tuo keihäitten käyttäminen ne ovat karjan tutkaimia kaiketikin; — tuo vailinainen mielikuvitus, kun luulivat meidän pystyvän tekemään kaikkea sellaista, mitä hekin; tuo ilmeisesti raakamainen kohtelu… kaikki tuo näkyy viittaavan siihen. Mutta jos me kärsivällisesti kestäisimme…
— Astua kuuden tuuman lankkua myöten pohjattoman kuilun yli, sitä ei kestäisi meistä kumpikaan.