Tämä seikka näkyy Cavorille selvinneen sangen pian. Enemmän johtopäätösten kuin hänen kertomustensa nojalla on minulle käynyt selväksi, että hänet ottivat vangiksi paimenet noitten toisten seleniitain johdolla, "joilla oli suuremmat raivot (päät?) ja paljoa lyhemmät raajat." Huomattuansa, ettei häntä saa keihäänpistoillakaan liikkeelle, he kantoivat hänet pimeyteen, astuivat sitten kapeata lankkuporrasta myöten, arvatenkin samaa kuin se, jonka päässä minä olin tehnyt tenän, ja laskivat sitten semmoiseen laitokseen, jota hän ensi iskuun nähtävästikin piti jonkinlaisena hissinä. Siinä se hänen ilmapallonsa, jota kaiketi emme olleet pimeässä erottaneet. Se, mitä minä olin pitänyt kuilun yli kulkevana porraslautana, olikin luultavasti ollut rinneportaitten ylimmäinen astin. Siinä häntä sitten vietiin yhä enemmän kirkastuviin luoliin. Ensi alussa oli hiljaista ympärillä — seleniitain sihistelyjä lukematta — mutta sitten tultiin keskelle vilkkaasti pauhaavaa liikuntaa. Ei aikaakaan, niin jo hänen silmänsä olivat siksi tottuneet tähän synkkään pimeyteen, että hän alkoi yhä selvemmin ja selvemmin erottaa esineitä ympärillään, kunnes epämääräisyys vihdoin pukeutui selvärajaisiin muotoihin.
"Kuvailkaa mielessänne", sanoo Cavor seitsemännessä tiedon-annossaan, "lieriömäinen hormi, neljännesmailia läpimitassa, ensi alussa sangen himmeä, sitten yhä kirkastuva, sisäseinässä suuret spiraliportaat, jotka, matalan kaiteen suojaamina ja jyrkemmässä kierteessä kuin maan päällä olisi mahdollinen ajatellakaan, kulkevat alaspäin, kadoten vihdoin siniseen syvyyteen. Kun nyt lisäksi kuvailette tuntevanne itsenne tavattoman keveäksi ja huomaatte, että päänhuimaus on ihan outoa — silloin alatte käsittää minun ensimmäisiä vaikutelmiani.
"Ylöspäin samallainen näky kuin alaspäinkin. Tuntui kuin olisi katsellut suunnattomaan, jyrkkälaitaiseen suippoon. Tuuli puhalsi siinä alaspäin, ja kaukaa ylhäältä olin kuulevinani kuunvasikkain ammuntaa: niitä ajettiin ulkolaitumilta sisäosiin. Ja spiraliportailla sekä ylhäällä että alhaalla kihisi seleniitoja, kalpeita, omavaloisia olentoja, jotka katselivat meitä tai hääräilivät oudoissa toimissa.
"Senjälkeen näin — vai lienenkö ollut näkevinäni — lumihiutaleen lentävän alas jäisen tuulen mukana. Eikä aikaakaan, niin jo muuan pieni olento, ihmishyönteinen, riippuen kiinni laskinvarjosta, läheni verkalleen kuun sisäosia.
"Kun vieressäni istuva isopäinen seleniita huomasi minun uteliaana kääntävän päätäni sinnepäin, viittasi hän kärsämäisellä kädellään erääsen laiturin tapaiseen laitokseen, joka kaukana alhaalla näkyi riippuvan ilmassa. Se näkyi kohoavan sieltä yhä ylemmäs, meidän vauhtimme myötäänsä yhä vähetessä, ja oli muutaman minutin perästä meidän kohdallamme ja pysähtyi. Meidän puoleltamme viskattiin sinne köysi, laitos sidottiin kiinni, ja nyt kihisi ympärilläni suuri parvi seleniitoja, jotka tungeskelivat, nähdäkseen minua.
"Kummallista joukkoa tuo. Jo ensi silmäykseltä minä hämmästyin, nähdessäni, kuinka sanomattoman paljon erillaisuutta noissa kuun olennoissa on.
"Tuskin oli kahta samallaista tuossa tunkeilevassa joukossa. Erillaisia he olivat muodolleen, erillaisia koolleen; kaikki huimaavan monet eri muodot siinä pisti silmään. Muutamat työntäytyivät esiin, lykäten muita syrjään, toiset pyöriskelivät kumppaniensa jaloissa. Kaikki he muistuttivat kummallisesti hyönteisiä, jotka jos jollain tavoin koettivat matkia ihmistä, mutta kaikissa oli jotain liioiteltua: kellä tavattoman pitkä käsi, niinkuin hyväkin tuntosarvi; kellä taas koivet pitkät, niinkuin olisi kävellyt puujaloilla; ken oli lykännyt kasvonaamarinsa laidan nenämäiseksi esineeksi, joka teki hänet pelottavissa määrin ihmisen näköiseksi, kunnes näki hänen ilmeettömän, ammoittelevan suunsa. Paimenissa varsinkin huomasi mitä monipuolisimpia muodonvaihteluita: kellä pää leveä ja matala, kellä pitkä ja kapea, muutamilla tavattoman pieni, ja ruumis rakkomainen. Kummallisinta kaikista, ainakin sillä hetkellä, oli minusta se, että näillä asukkailla tässä maan-alaisessa maailmassa, joka on peninkulmain paksuisilla kallioseinillä suojattu päivänpaisteelta sekä sateelta, oli sateenvarjot käsissä, samantapaiset kuin maan päälläkin käytetyt. Silloin muistui mieleeni äskeinen varjon suojassa laskeva olento.
"Nämä kuulaiset menettelivät aivan samoin kuin ihmisparvikin olisi menetellyt tällaisessa tapauksessa: ne lykkivät ja tyrkkivät toisiansa, kiipesivät toistensa hartioillekin, nähdäkseen minut edes vilaukselta. Yhä suuremmaksi heidän joukkonsa paisui, ja yhä lähemmäksi he työntäytyivät minun oppaitteni kiekkoja" — Cavor ei selitä, mitä hän tällä tarkoittaa. — "Yhä uusia olentoja ilmaantui hämärästä näkyviin, ja yhä enenevällä hämmästyksellä minä katselin heitä. Ja nyt minut pantiin jonkinlaiseen kantotuoliin. Väkevät käsivarret nostivat sen olkapäilleen, ja niin lähdettiin minua viemään tuon kihisevän lauman lävitse, niihin huoneisin, jotka kuussa oli määrätty minun käytettävikseni. Ylt'ympärillä oli pelkkiä silmiä, kasvoja, naamareita… siinä kuului suhinaa, niinkuin kovakuoriaisten siipien ääntä, ja seleniitain sirkutusta…"
Edelleen käy selville, että hänet vietiin "kuusikulmaiseen huoneesen", jossa häntä pidettiin jonkun aikaa vankina. Myöhemmin hänelle suotiin melkoisen paljon vapautta, miltei niin paljon kuin sivistyneessä kaupungissa maan päällä saattaa suoda. Kuun salaperäinen hallitsija ja vallitsija näkyy määränneen kaksi "suuripäistä" seleniitaa vartioimaan ja pitämään häntä silmällä ja pyrkimään hänen kanssaan henkiseen yhteyteen mikäli suinkin mahdollista. Ja — niin hämmästyttävältä ja uskomattomalta kuin kuuluneekaan — nämä kaksi olentoa, nämä fantastilliset ihmishyönteiset, nämä toisen maailman asukkaat, saattoivat ennen pitkää käydä ajatusten vaihtoon Cavorin kanssa maallisella kielellä.
Heistä puhuessaan Cavor käyttää nimiä Fiuu ja Tsipuf. Fiuu, sanoo hän, oli noin viisi jalkaa pitkä. Alaraajat olivat hennot ja pienet, noin 18 tuumaa; jalat ohuet, kuussa tavallista muotoa. Niitten päällä huojui lyhyt vartalo, vavahtaen joka sydämensykkäykseltä. Hänellä oli pitkät, pehmeät, moniniveliset kädet ja niitten päässä sieppomainen kosketin; niska oli monipoimuinen, kuten tavallista, mutta tavattoman lyhyt ja paksu. "Hänen päänsä", — sanoo Cavor, nähtävästikin viitaten johonkin ennen lähettämäänsä kuvaukseen, joka on häipynyt avaruuteen — "on kuussa tavallista tyyppiä, mutta merkillisesti sieventynyt muodoltaan. Suu on tavallista ilmeetöntä, ammoittelevaa, laatua, mutta tavattoman pieni ja alaspäin kääntynyt. Pienet silmät sivuilla."