"'Ja tämä' — kääntyen Tsipufiin, — 'tämä rakasta muistele sana. Muistele ihme paljo enempi kuin kuka. Aatele ei, piirusta ei… mut muistele. Hän kerto historia… kerto kaik. Yks kerta vaan kuule… niin jo kerto.'
"En olisi uskonut unissanikaan näkeväni tuota: nuo omituiset luontokappaleet tässä alituisessa pimeydessä — minä sanon luontokappaleet, sillä ei lähempi oleskelukaan heidän seurassaan kykene lieventämään sitä tunnetta, että heissä on jotain epä-inhimillistä — piipittävät ja piipittävät, kunnes osaavat maallisten ihmisten tapaan puhua yhtäjaksoisesti, kyselevät, vastailevat. Tuntuu kuin olisin siirtynyt takaisin lapsuuden satujen aikaan, jolloin muurahainen ja heinäsirkka kinastelivat, ja mehiläinen vihdoin heidän riitansa ratkasi…"
Näitten kieliharjoitusten aikana Cavor näkyy saaneen melkoista helpotusta vankina-olossaan. "Se pelko ja epäluulo, mikä heissä heräsi ensimmäisen kohtauksemme johdosta", sanoo hän, "hälvenee hälvenemistään sikäli kuin huomaavat, että kaikki, mitä minä teen, perustuu järkevään harkintaan"… "Nyttemmin saatan mennä ja tulla aivan mieleni mukaan, toisin sanoen saan pitää huolta vain omasta itsestäni. Täten pääsin tämän koneen ääreen, ja kun sitten onnellisen sattuman kautta löysin tarpeeksi aineksia, joita kyllä löytyy tässä varastoluolassa, niin kävi minun mahdolliseksi ruveta lähettämään näitä ilmoituksia. Eikä minua tähän saakka ole millään muotoa koetettu häiritä tässä toimessa, vaikka olen Fiuulle ihan suoraan sanonut antavani tietoja maahan."
— Te puhu ne muu kanssa? — kysyi hän, katsellen minun toimiani.
— Muitten kanssa, — oikaisin minä.
— Muitten kanssa, — toisti hän. — Aha, ihmisisten, vai?
Ja minä jatkoin työtäni.
Näissä tiedon-annoissaan Cavor myötäänsä korjailee ennen antamiansa ilmoituksia sitä mukaa kuin uudet havainnot ovat saattaneet häntä uusiin johtopäätöksiin. Siksipä on seuraavia otteita lukeminen jonkinmoisella varovaisuudella. Ne on poimittu yhdeksännestä, kolmannestatoista ja kuudennestatoista tiedon-annosta, mutta näinkin katkonnaisina ja vaillinaisina ne kumminkin luovat tuon omituisen yhteyskunnan elämästä niin täydellisen kuvan kuin ihmiskunta moneen miespolveen suinkin saattaa toivoa.
"Kuussa", sanoo Cavor, "jokainen kansalainen tietää asemansa. Siihen hän on synnynnästään asti määrätty. Huolellinen opetus ja kasvatus ja mekanillinen käsittely tekevät hänet lopulti niin kykeneväksi omaan erikoiseen tehtäväänsä, ett'ei hänellä ole muuhun halua eikä elineitäkään. 'Ja mitäpäs hän niillä tekisikään?' sanoi Fiuu. Jos, esimerkiksi, sen ja sen seleniitan on määrä tulla matemaatikoksi, niin tätä tarkoitusperää opettajat ja kasvattajat yksinomaa silmällä pitävätkin. He tukauttavat hänessä kaikki taipumukset muihin toimiin ja edistävät hänen matemaatillisia luonnonlahjojaan täydellisellä psykologisella taidolla. Hänen aivonsa kasvavat tahi ainakin hänen aivojensa matemaatilliset elineet kasvavat, muun osan edistyessä vain sen verran kuin tämän oleellisen osan kannattamiseen tarvitaan. Ja niinpä vihdoin — lepoa ja ravintoa lukuun ottamatta — hänen ainoana elämän-ilonansa on tämän kyvyn harjoittaminen ja kehittäminen, hänen ainoana harrastuksenaan sen käyttäminen, hänen ainoana seurustelunaan yhdessä-olo muitten spesialistien kanssa tällä alalla. Hänen aivojensa kasvaessa, kaikki muu virkeys ja toiminta hänen ruumiissaan näkyy kutistuvan mitättömiin. Hänen jäsenensä surkastuvat, sydän ja ruuansulatus-elineet pienenevät, nuo hyönteiskasvot kätkeyvät paisuneitten piirteitten suojaan. Hänen äänensä on pelkkää pärinää, joilla hän ilmaisee matemaatisia kaavojansa. Kuuro hän näkyy olevan kaikelle muulle, paitsi näppäräin problemain lausumiselle. Nauraa hän ei osaa lainkaan, paitsi silloin kuin äkkiä sattuu keksimään jonkun paradoksin. Mielenliikutusta hän tuntee vain silloin kuin joku uusi laskelma on selvitettävä. Ja tällä tavoin hän pääsee elämänsä päämäärän perille.
"Jos taas siitä ja siitä seleniitasta pitää säätämän kuunvasikkain paimen, niin jo pienestä pitäin häntä harjoitetaan ajattelemaan ja noudattamaan sitä elämänlaatua. Hänen parhaimpana hauskuutenansa on oleva kuunvasikkain tunteminen, hoitaminen, ajaminen. Hänet kasvatetaan jänteväksi ja vikkeläksi, hänen silmänsä karaistaan tällaisen paimen-elämän ahtaiden puitteitten piirissä. Kuun sisäosain oloja hän ei harrasta lainkaan; kaikkia niitä seleniitoja, jotka eivät ole perehtyneet kuunvasikkain hoitoon, hän katselee välinpitämättömyydellä, ivalla, jopa vihamielisyydelläkin. Hänen ajatuksensa askaroivat yksinomaa laitumilla, hänen murteensa on täydellistä kuunvasikka-murretta. Mutta hänkin rakastaa ammattiansa ja työskentelee siinä kaikin puolin onnellisena. Ja niin on laita kaikissa seleniitain oloissa ja kohtaloissa: itsekukin on täydellinen osa maailmankoneistossa…