— 'Mutta hyvät ihmiset!' — huudahdin minä. — 'Mitäs tuo on?'
Silmiini oli sattunut muuan tavattoman suuri ja kömpelönnäköinen seleniita, joka liikkumattomana makasi alassuin noitten sienirunkojen välissä. Me pysähdyimme.
— 'Kuollutko?' — kysyin minä uteliaana, sillä tähän saakka en ollut vielä nähnyt yhtään kuollutta kuussa.
— 'E-hei!' — huudahti Fiuu. — 'Se ole se ku teke töö… mutta nyt ei ole töö. Ne anta se pikkisen joomista… ja se nukkuma… niin kauan kuin ne taas tarvitse hän. Ja miksi vasten hän heräjämä, hä? Ei se nyt tarvitsema kulkema ympäri.'
— 'Tuolla vielä yksi!' virkoin minä.
"Ja todellakin: koko tuo suunnaton tattitanner oli kuin pippuroitu noilla alassuin makaavilla olennoilla. Siinä ne nukkuivat huumauksen unta, kunnes niitä taas tarvitaan, ja siinä oli heitä jos minkälaisia. Muutamia heistä me vähällä vaivalla saimme käännetyiksi seljälleen, jolloin minä sain tilaisuuden katsella heitä tarkemmin kuin tähän saakka. Käännettäessä he ääntelivät, mutta eivät sentään heränneet.
"Yksi heistä varsinkin teki minuun syvän vaikutuksen, kaiketikin siitä syystä, että hänen asemansa tuossa omituisessa valossa muistutti selvästi ihmistä. Hänen eturaajansa olivat, pitkiä, kehittyneitä koskettimia — hän oli nähtävästikin joku näppärä käsityöläinen. — Hänen asentonsa tiesi alistuvaa kärsimystä. Erehdystä tämä luulo minussa kaiketikin oli, mutta niin se minusta vain näytti. Ja kun Fiuu oli pyöräyttänyt hänet takaisin tattien väliin, tuntui minusta kuin palanen hyönteistä tuossa työntekijässä jälleen olisi tullut näkyviin.
"Tämä todistaa vain, kuinka mieletöntä on tottumus tunteissa. Antaa unijuomaa työmiehelle, jota ei tarvita, ja vieräyttää hänet syrjään — se on ihan varmaan paljoa parempi kuin ajaa hänet tehtaasta pois ja päästää pitkin katuja kuljeksimaan ja nälkää näkemään. Kaikissa monimutkaisissa yhteiskunnissa tapahtuu milloin yhden milloin toisen erikoistyön alalla pysäyksiä, ja sellaisen menettelyn kautta kuin kuussa käyvät nuo työväen levottomuudet kokonaan mahdottomiksi. Ja kumminkin — niin nurinpäistä on välisti se tieteellisestikin sivistyneitten mieli — minä en siedä enää nähdä noita makaavia olentoja loistavain sienten rauhallisessa pylväistöissä, vaan olen tästä puolin välttänyt tuota oikotietä, vaikka entinen onkin paljoa pitempi, epämukavampi ja meluisampi.
"Seleniitain sukupuoli-oloista, vaimon ottamisesta ja miehelle menosta, syntymisestä ja sen semmoisesta on minulla toistaiseksi vielä sangen vähän tietoja. Mutta mitä enemmän Fiuu oppii englanninkieltä, sitä selvemmälle minä tästäkin asiasta pääsnen".
Tähän juuri tämä Cavorin tiedon-anto pahaksi onneksi keskeytyy. Niin katkonnaista ja kiusallista kuin edellisen luvun sisällys onkin, antaa se kuitenkin ylimalkaisen, leveäpiirteisen kuvauksen tuosta aivan oudosta ja ihmeellisestä maailmasta, jonka kanssa meidän oma maailmamme tulee tekemisiin ties kuinka pian jo. Tuo aika-ajottainen tiedon-antojen tipahtelu, liima vastaanotto-neulan kuiskaus täällä vuoriston hiljaisuudessa, on ensimmäinen merkki muutoksista inhimillisissä oloissa, muutoksista, joita ihmiskunta tähän asti on tuskin osannut aavistaakaan. Tuo meidän maanpallomme seuralainen kätkee helmassaan uusia elementtejä, uusia laitteita, uusia traditioneja, valtavan lavinin uusia aatteita, voimakkaan rodun, jonka kanssa me ehdottomasti joudumme taistelemaan yliherruudesta, ja kultaa yhtä viljalti kuin täällä rautaa ja puuta…