XXV.
Suuri Lunari.
Viimeistä edellisessä tiedon-annossa Cavor kertoo, paikoin erikoisseikkoihinkin syventyen, kohtauksestansa kuun valtiaan eli hallitsijan, Suuren Lunarin, kanssa. Cavor näkyy saaneen lähettää suurimman osan kertomustansa häiriöittä. Lopulla se keskeytyy niin että jälkimmäinen osa on tullut vasta viikkoa myöhemmin.
Edellinen tiedon-anto alkaa: "Viimeinkin pääsen taas jatkamaan…" sitten on peräti epäselvä paikka ja senjälkeen jatkuu keskeltä lausetta.
Viimeksi-mainitun lauseen alusta puuttuva sana on arvatenkin "väkijoukko". Sitten lukee taas aivan selvästi: "Kasvaa kasvamistaan sitä myöten kuin lähenemme Suuren Lunarin palatsia — jos nimittäin palatsiksi saattaa sanoa jonollista perättäisiä onkaloita. — Siinä ammottelevia suita ja naamareita, tuijottelevia silmiä kahden puolen pelottavia hajuelineitä hämmästyttävän matalan otsan alla. Siinä kokonainen viidakko pienempiä, toisiaan tyrkkiviä ja iniseviä olentoja, siinä kypäräpäitä moninivelisine niskoineen kurkistelemassa toistensa olkapäitten yli ja kainalojen välitse. Kahden puolen minua astui rivi tympeännäköisiä, litteäpäisiä vartijoita. Se oli liittynyt meihin heti kuin olimme nousseet maihin veneestä, jossa olimme kulkeneet Keskijärven kanavia myöten. Vilkassilmäinen taiteilija oli yhtynyt meihin hänkin, ja ylt'ympärillä kihisi ja kuhisi suuri paljous kantaja-hyönteisiä, kuljettaen nimenomaa minua varten aiotuita tarvekaluja. Lopulla matkaa minut nostettiin kantotuoliin, joka oli tehty notkeasta, minun silmissäni tummalta näyttävästä, punotusta metallista; kantokanget olivat vaaleampaa metallia. Matkan varrella keräytyi ympärilleni pitkä ja varsin kirjava saattojoukko.
"Etunenässä kulki airueitten tapaan neljä torvinaamaista olentoa, pitäen hirvittävää melua. Sitten tuli pyyleviä, varmasti liikkuvia oppaita ja kummallakin puolen loistava joukko oppineita, jonkunlainen elävä encyklopedia, joitten, kuten Fiuu ilmoitti, tuli asettua Suuren Lunarin ympärille, antamaan tarpeenmukaisia selityksiä. (Ei sitä seikkaa kuullisissa tieteissä, ei sitä näkökohtaa eikä ajattelemisen metodia, joka ei olisi ollut heidän päässään!) Senjälkeen astui vartijajoukko ja kantajat, heidän perässään Fiuu kantotuolissa, Tsipuf melkein yhtä arvokkaissa kantimissa ja sitten minä kaikesta komeimmassa kantotuolissa, ympärilläni ruuan ja juoman tarjoojat. Jäljempänä astui taas torvenpuhaltajia, joitten toitotukset ihan korvia repivät, ja sitten muutamia suurpäitä, tekisi mieli sanoa: erityisiä kirjeenvaihtajia tai historioitsijoita, joitten oli määränä huomata ja mieleensä painaa kaikki yksityiskohdat tässä epokan tekevässä kohtauksessa. Suuri joukko palvelijoita, jotka kantoivat lippuja, hyvänhajuisia sieniä ja kummallisia symboleja, katosi takanani pimeyteen. Kahden puolen tietä seisoi rivissä päälliköitä ja upseereja teräkseltä näyttävissä tamineissa ja heidän takanansa väkeä pää päässä kiinni niin pitkälle kuin silmäni pimeässä kantoi.
"Täytyy tunnustaani, ett'en ole vieläkään oikein tottunut näihin seleniitain ilmenemisen vaikutuksiin. Ei tuntunut kovinkaan hauskalta olla keskellä tällaista aavaa hyönteismerta. Tuokion verran minusta tuntui samalta kuin mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka välisti sanovat: 'hirvittää'. Olin tuommoista tuntenut kerran ennenkin näissä kuun uumenissa, nimittäin silloin kuin huomasin seisovani aseetonna ja selkä turvatonna keskellä seleniitoja, mutta paljoa valtavammin se vaikutti nyt. Kerrassaan mieletöntä tuollainen tunne, ja toivonpa siitä vähitellen pääseväni. Mutta hetkisen verran, laskiessani kohti tuon suunnattoman joukon tyrskyjä, minun täytyi pidellä kiinni tuolin laidasta ja ponnistaa kaikki tahdonlujuuteni, jott'en parahtaisi tai muulla tavoin ilmaisisi, mitä sisimmissäni liikkuu. Tuota kesti pari kolme minuttia; sitten rohkaisin mieleni jälleen.
"Astuttiin spiraliportaita myöten ylös pystysuorassa hormissa ja sitten useampain kupukattoisten ja huolellisesti koristettujen holvien läpi. Kaikki oli nähtävästikin laiteltu siltä varalta, että tulija saisi selvän selityksen Suuren Lunarin mahtavuudesta. Jok'ainoa luola, johon tultiin, näytti suuremmalta ja uhkeammin holvaillulta kuin edellinen. Tätä yhä lisääntyvän valtavuuden tunnelmaa lisäsi vielä sinervävalossa fosforioiva harso, joka tiheni tihenemistään, himmentäen lähelläkin olevia esineitä… Minusta tuntui kuin astuisin jotain yhä laajenevaa, yhä pimenevää, yhä vähemmin aineelliseksi käypää kohti.
"Kaikkea tuota moninaisuutta nähdessäni, tunsin oman itseni kovin mitättömäksi ja arvottomaksi. Parta oli ajamatta, tukka kampaamatta. Partaveistä ei minulla ollut mukana; ylä- sekä alahuulessa törrötti karkea sänki. Maan päällä en ole koskaan kiinnittänyt omaan persoonaani mitään huomiota, paitsi minkä tarpeenmukainen puhtaus vaatii. Mutta tämähän oli poikkeustila; nythän minun piti edustaa omaa planettaani ja ihmissukua; nythän, arvelin, minun vastaan-ottoni riippuu suurissa määrin siitä, millaisen vaikutuksen minun esiintymiseni tekee. Paljon olisin todellakin antanut, jos olisin saanut ylleni jotain taiteellisempaa ja arvokkaampaa kuin ne tamineet, joita päälläni kannoin. Olin ollut ylen varma siitä, ett'ei kuussa ole asukkaita, ja siksipä en ollut moisia varokeinoja tullut ajatelleeksikaan. Ja niinpä minulla oli ylläni flanellipusero, krikettihousut ja kirjavat sukat — ja kaikissa niissä niin paljon likaa kuin kuulla suinkin on tarjottavana — jalassa tohvelit, toinen korkoa vailla, harteilla levätti, jossa oli läpi päätä varten. Törröttävä parransänki on sekin kaikkea muuta kuin koristeeksi sellaisissa kasvoissa kuin minun. Housunpolvessa oli parsimaton reikä, joka huomattavalla tavalla pyrki näkyviin, kykkiessäni kantotuolissa. Oikean jalan sukka se itsepintaisesti pyrki sylkkäytymään nilkkaan. Tiedän vallan hyvin, kuinka paljon vääryyttä minä moisella esiintymiselläni ihmiskunnalle tein, ja jos millään keinoin olisin saanut tekaistuksi jotain parempaa ja uljaammalta näyttävää, niin jo vainenkin olisin yrittänyt. Mutta minen keksinyt mitään. Tein vain levätilläni mitä suinkin osasin: kiedoin sen roomalaisen toogan tapaan ympärilleni ja istuin sitten pää pystyssä niin paljon kuin tuolin huojunnalta suinkin mahdollista oli.
"Kuvailkaa mielessänne suurin pylvässali, missä milloinkaan olette ollut, himmeässä sinisessä valossa ja harmahtavaa utua täynnä, ja siinä metallinvärisiä tai vaaleanharmaita joukkoja aaltoilemassa puoleen ja toiseen niin hassun monikirjavana laumana kuin edellä olen viitannut. Ajatelkaa tämän salin päättyvän holvikaarelmaan ja sen takana toinen vielä suurempi sali, ja sen takana taas suurempi ja niin edespäin. Perimmäisinä hämärtää portaat kuten Ara Coeli portaat Roomassa… ne nousevat yhä ylemmäs näkymättömiin. Mitä lähemmälle portaitten juurta tulee, sitä ylemmäs ne näkyvät nousevan… Saavuin tuosta vihdoin suunnattoman holvikaarelman alle, josta näin portaitten yläpään.