— Siinä se on! Se se vie perille! Jonkinlainen rullauudin!
— Vie perille… minne niin? — kysäsin minä!
— Avaruuteen… kaikkialle! Kuuhun!
— Mitäs te nyt tarkoitatte?
— Tarkoitanko? Sitä, että pallo se olla pitää! Sitä minä vain tarkoitan!
Minä huomasin, etten nyt ensinkään pysy perässä, ja siksipä annoin hänen jonkun aikaa puhua omalla tavallaan. Minulla ei ollut aavistuksen tapaistakaan hänen aiheestaan. Vasta teetä juotuansa, hän selitti tarkemmin, mitä hänellä on mielessä.
— Tämmöistä se on, — sanoi hän. — Tuon aineen, joka estää gravitationin vaikuttamasta esineisin, minä viime kerralla panin latuskaiseen, kannelliseen säiliöön. Ja juuri silloin kuin se oli jäähtynyt täysin valmiiksi, silloin se tapahtui, tuo myllerryskin. Kaikki, mitä sen yläpuolella oli, menetti painonsa, ilma remahti ylös, katto remahti ylös, ja ellei aine itsekin olisi remahtanut ylös, en tiedä, mitä kaikkea olisi tapahtunutkaan. Mutta entäpäs, jos tuo aine olisi irrallaan, vapaana lennähtämään ylös?
— Silloin se lennähtäisi kerrassaan ylös!
— Tietysti! Eikä se sen pahempaa melua pitäisi kuin suuren tykinkään pamaus.
— Mutta mitäs hyvää siitä olisi?