— Entäs jos?
— Mistäs minä tiedän?
— Cavor, — lausuin minä jonkinlaisella hysterillisellä katkeruudella, — kovin näyttävät olevan loistavalla kannalla ne minun yhtiö-aatteeni.
Hän oli ääneti.
— Hyväinen aika! — huudahdin minä. — Kun aattelee, mitä kaikkea vaivaa on saatu nähdä, ennenkuin on tähän kuiluun kupsahdettu!… Mitä varten me tänne oikeastaan tulimme? Mitä hakemaan? Mitä kuulla oli tekemistä meidän kanssamme tai meillä kuun? Me tavoittelimme liikoja. Me yritimme liikoja. Meidän olisi pitänyt pysyä pienemmissä asioissa ensin. Tehän te tätä kuuta esititte! Cavoriiti-uutimet muka! Ihan varmaan niitä olisi sopinut käyttää maallisiinkin tarkoituksiin. Ihan varmaan! Käsitittekö te oikeastaan minun ehdotustani? Teräslieriö…
— Höröntöröä! — virkkoi Cavor.
Keskustelu katkesi.
Kotvasen koetti sitten Cavor yksinään pitää ääntä, saamatta kovinkaan paljon säestystä minun puoleltani.
— Jos ne sen pallon löytävät, — alkoi hän, — jos ne sen löytävät… niin mitä ne sillä? Sepä se. Ja siinä se ydinkohta lieneekin. Ei ne sitä ymmärrä. Jos ne sellaista ymmärtäisivät, niin jo ne aikaa sitten olisivat tulleet maahan. Eikö? Miksei? Ei ne olisi jättäneet hyväkseen käyttämättä sellaista tilaisuutta. Ei maar! Nyt he rupeavat tutkimaan sitä. Älykästä ja tiedonhaluista väkeähän ne ovat. Ne tutkivat ja tarkastelevat… menevät sisään… naprivat nappuloita. Sinne meni! Ja se merkitsee, että kuuhun sitä jäätiin koko iäksemme. Kummallista väkeä, kummastuttavia tietoja…
— Mitä niihin kummastuttaviin tietoihin tulee… — yritin minä, mutta sanomatta multa jäi.