"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."
"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä luunsärky."
"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.
"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"
Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä", virkkoi Perrera — "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla, luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää välittäkö siitä… Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii tämän jälkeen."
"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle. "Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää pelionnenkin."
Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.
"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin ihmeellistä joukkoa."
Sinä iltapäivänä Pollock tappoi kaksi käärmettä, jotka hän tapasi riippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla entistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti erään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut. Tämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se iskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. — Eräästä määrätystä palveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli koristettu lukko.
Kun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta sisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.