"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen", sanoi Perera nauraen väkinäisesti, "Hänellä lienee raskaat aivot; hänen päänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää pystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä sen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies, joka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi pitänyt surmata hänet itse."
Pollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen kamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan. Hän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli erehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui niskasta ylösalasin.
Hän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta hänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi Pereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön ollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja raapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin päänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti. Kuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa. "Koira!" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.
Aamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen. Tuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän makasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun valo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki permannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että riippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.
Hän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira oli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja kärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä vielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.
Pollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon pelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri — pitkän matkan päässä — ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo, kasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä ja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta mieltään.
Hän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu — pilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. "Teidän ei olisi pitänyt säikähyttää koiraa", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä hilpeydellä.
Seuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti koettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai voitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle ja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi krokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka saapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle muka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään, alentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se kauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän lähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti taakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.
Tästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään. Heti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä oli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni Monrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen rantariuttojen keskitse. "Taivaalle kiitos!" huudahti Pollock suurella hartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin hän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti asettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.
Perinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman rämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon pitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä, kuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun ja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa oli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut ilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta ilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta kaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.