"Hyvästi, porroh!" virkkoi Pollock. "Hyvästi — eikä näkemiin!"
Laivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun, toivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen teeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.
"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen", puheli kapteeni. "En ole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen."
"Mikähän se mahtaa olla?" kysyi Pollock.
"Savustettu pää", sanoi kapteeni.
"Mikä?" kysyi Pollock.
"Ihmispää — savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu viilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä niin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta, olettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!… No niin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin sen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän sellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru ylösalasin kääntyneenä. Halloo!"
Pollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään tukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä mereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin kimppuun.
"Hei!" sanoi kapteeni. "Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää erillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa? Oletteko järjiltänne?"
Pollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää, "Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli", hän sanoi. "Minulla on täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle anteeksi."