Sitten hän leppeästi, vaan vakavasti neuvoi herra Ledbetteriä sälyttämään vaatelaukun selkäänsä, niin että sen hihna kulki rinnan poikki, nostamaan arkun olalleen ja läähättävästä vastalauseestaan luopuen ottamaan käsilaukun joutilaaseen käteensä. Näin kuormitettuna herra Ledbetter hoippui vaivaloisesti portaita alas. Lihava herra tuli jäljestä, mukanaan päällystakki, hattulipas ja revolveri, ivallisesti arvostellen herra Ledbetterin voimaa ja auttaen portaiden käänteissä.
"Takaovelle päin", komensi hän, ja herra Ledbetter hiippaili erään säilytyshuoneen lävitse, jolloin hän kolhi muutamia kukkaruukkuja pirstaleiksi. "Älä välitä mokomista", sanoi tukeva mies; "sellaista sattuu ammatissamme. Täällä odotamme, kunnes tulee neljännes yli kahdentoista. Laske tavarat maahan. Ymmärrätkö?"
Herra Ledbetter lyyhistyi hengästyneenä arkun kannelle. "Viime yönä", puhkui hän, "nukuin pikku kamarissani enkä ikinä olisi uneksinut — —"
"Ei sinun tarvitse ruveta itseäsi morkkaamaan", keskeytti toinen ja katseli revolverinsa näppäintä. Samassa hän alkoi hymistä. Herra Ledbetter oli vähällä jatkaa puhettaan, vaan piti viisaampana olla vaiti.
Pian kuului kelloa soitettavan, ja herra Ledbetter vietiin ovelle, joka hänen täytyi avata. Sieltä tuli sisään vaaleatukkainen, purjehduspukuinen mies. Nähdessään herra Ledbetterin hän hämmästyi kovin ja pisti toisen kätensä taakseen. Vaan samassa hän huomasi myös tukevan herran. "Bingham!" huudahti hän, "kukas tuo on?"
"Vain pikkunen ihmisystävällinen puuska minun puoleltani — murtovaras, jota koetan parantaa. Ongin hänet juuri äsken sänkyni alta. Hänestä ei ole vaaraa. Ihan hiivatinmoinen aasi. Muuten voimme panna hänet kantamaan tavaroitamme."
Vastatullut tuntui ensin olevan harmissaan herra Ledbetterin läsnäolosta, mutta lihava herra sai hänet tyyntymään.
"Hän on aivan yksin. Ei mikään sakki huolisi häntä toveriksi. Ei älä nyt taas yritä pöpistä!"
He astuivat ulos puutarhan pimeyteen. Arkku yhä koukisti herra Ledbetterin selkää. Pursimies kulki edeltä, kantaen käsilaukkua ja pistoolia. Sitten seurasi herra Ledbetter taakkansa alla ähkien, ja perästä tuli Bingham, mukanaan hattulipas, päällystakki ja revolveri kuten ennenkin. Talo oli niitä, joiden puutarhat ulottuvat suoraan kalliolle asti. Sieltä pääsi jyrkkiä portaita myöten alas uimateltan luo, joka hämärästi näkyi merenrannalla. Sen juurella oli rannassa vene ja vieressä seisoi äänetön, mustanaamainen pikku mies. "Pikkuruinen selitys", sanoi herra Ledbetter. "Voin teille vakuuttaa, että — —" Samassa joku häntä potkaisi, ja puhe jäi sikseen.
Hänen täytyi kahlata vedessä arkku olalla, hänet kiskottiin veneeseen kainaloista ja tukasta, hänelle ei koko yöhön suotu parempia nimityksiä kuin "roisto" ja "murtovaras". Mutta keskustelu oli hiljaista, niin ettei muu yleisö onneksi päässyt huomaamaan hänen häväistystään. Veneestä hänet vedettiin isoon purteen, jossa oli miehistönä outoja, epämiellyttäviä aasialaisia, ja osaksi nämä hänet tuuppasivat, osaksi hän itse suistui portaita myöten pahanhajuiseen pimeään paikkaan, jossa hänen täytyi pysyä monta päivää — kuinka monta, sitä hän ei tiedä, koska häneltä merikipeänä ollessa meni muun mukana vuorokausien luku sekaisin. Häntä ravittiin korpuilla ja käsittämättömillä sanoilla; juomakseen hän sai vettä, johon oli vastoin hänen makuansa sekotettu rommia. Hänen olinpaikassaan oli torakoita — yöllä ja päivällä siellä oli torakoita, ja yöllä rottia. Aasialaiset tyhjensivät hänen taskunsa ja veivät hänen kellonsakin — vaan kun hän siitä valitti Binghamille, otti tämä sen itse. Viisi tai kuusi kertaa sattui, että hindulaiset merimiehet — mikäli he olivat hindulaisia — ynnä kiinalainen ja neekeri, jotka olivat laivan miehistönä, onkivat hänet esille ja veivät peräpuolelle Binghamin ja hänen ystävänsä luo pelaamaan "nikkaria" ja kolmen miehen whistiä ja hartaasti kuuntelemaan heidän juttujaan ja kerskailemisiaan.