Silloin oli näiden isäntien tapana puhella hänelle samoin kuin yleensä keskustellaan vakinaisten pahantekijäin kanssa. Selityksiä he eivät millään ehdolla ottaneet kuullakseen, vaikka muuten ylenmäärin todistelivat hänelle, etteivät ikinä olleet nähneet niin perin hassunkurista murtovarasta. Tähän suuntaan he häntä kohtelivat koko ajan. Vaaleaverinen mies oli oikeastaan harvapuheinen ja suuttui korttipelissä tavantakaa, mutta Bighamissa ilmeni elävää taipumista filosofisiin mietelmiin heti, kun hän oli hiemankin vapautunut siitä huolesta, johon lähtö Englannista oli syynä. Hän syventyi ajan ja avaruuden sokkeloihin ja mainitsi Kantin ja Hegelin mielipiteitä — tai ainakin väitti mainitsevansa. Joskus herra Ledbetter pääsi näin pitkälle: "Asemani teidän vuoteenne alla, kuten muistatte — —", mutta aina hänen oli keskeytettävä tai tarjottava miehille whiskyä tai tehtävä jotakin muuta, mikä vei häneltä suunvuoron. Lopulta vaalea mies tottui ihan odottamaan tätä alkulausetta, ja kun herra Ledbetter sitten taas alotti, purskahti hän nauraa hohottamaan ja tuuppi herra Ledbetteriä selkään voimainsa takaa. "Sama vanha yritys, sama vanha juttu; tuommoinen kelpo murtovaras!" ähki silloin vaalea mies naurunsa seasta.
Näin herra Ledbetter kärsi monta päivää, kenties parikymmentä. Eräänä iltana hänet sitten, mukanaan joku määrä ruokavaroja läkkilaatikoissa, vietiin laivasta pois ja laskettiin maihin eräälle kalliosaarelle, jossa oli lähde. Bingham tuli veneessä häntä saattamaan, antaen hänelle pitkin matkaa hyviä neuvoja ja torjuen hänen viimeisetkin selityskokeensa.
"Minä en todellakaan ole murtovaras", sanoi herra Ledbetter.
"Sinusta ei koskaan tule", vakuutti Bingham. "Ei sinusta ole murtovarkaaksi. Minua ilahuttaa, että itsekin alat jo käsittää. Elämänuraa valitessaan miehen täytyy tutkia luonnettansa. Ellei näin menetellä, niin paha perii ennemmin tai myöhemmin. Katsoppa nyt esimerkiksi minua. Koko elämäni ajan olen ollut pankeissa — voinpa sanoa, että olen niissä kasvanut. Kerran olen ollut pankinjohtajanakin. Vaan olinko silti onnellinen? En lainkaan. Miksi en ollut onnellinen? Siksi, ettei se toimi sopinut luonteelleni. Olen liiaksi seikkailija — liian monipuolinen. Käytännön kannalta olenkin sen heittänyt hiiteen. En näet oleta, että enää ikinä johtaisin pankkia. Epäilemättä minut ilomielin otettaisiin jonnekin, mutta luonteestani olen nyt päässyt selville — vihdoin… Ei! En ikinä rupea enää pankinjohtajaksi.
"Sinun luonteesi tekee sinut sopimattomaksi rikokseen — ihan samoin, kuin minä en kelpaa kunnialliseen asemaan. Tunnen sinut nyt entistä paremmin, joten en suosittele edes väärentämistä. Palaa sinä vaan kunnialliselle uralle, hyvä mies. Sinun sopisi kääntyä jollekin ihmisystävälliselle alalle — se juuri olisi parasta. Kun sinulla on sellainen puhetapa, ajatteleppa esimerkiksi yhdistystä pikkuruisten räkänenien auttamiseksi tai muuta sen tapaista.
"Sillä saarella, jota nyt lähestymme, ei näy olevan mitään nimeä — ainakaan ei kartta siitä mitään tiedä. Voisit sille keksiä nimen sillä välin kun siellä oleskelet — kun kaikkia näitä asioita aprikoitset. Siellä on kuulemma juotavaksi hyvin kelpaavaa vettä.
"Se kuuluu Grenadinien saaristoon — varmaankin se on niinsanottuja Windward-saaria. Tuolla edempänä häämöttää harmaansinisiä muita Grenadineja. Niitä on hyvin paljon, mutta suurin osa on näkymättömissä. Usein olen itsekseni tuumiskellut, mitä varten nämäkin saaret ovat olemassa — nyt olen siinäkin asiassa vähän viisastunut. Tämä saari ainakin on sinua varten. Jonkun ajan kuluttua saapunee yksinkertaisia alkuasukkaita viemään sinut täältä jonnekin. Sano meistä silloin mitä mielesi tekee — herjaa meitä, jos tahdot — me emme välitä yksinäisestä Grenadini-saaresta! Tuosta saat puolen punnan verran hopeaa. Älä sitä tuhlaa hassuihin mässäyksiin, kun pääset sivistyksen alueelle. Oikein käytettyinä nämä rahat voivat sinulle aukaista uuden uran. Äläkä — — Kuulkaas, roikaleet, älkää laskeko maalle, kyllä hän osaa kahlatakin! Älä tuhlaa nyt alkavaa arvokasta yksinäisyyttäsi hupsuihin mietelmiin. Oikein käytettynä se voi olla elämäsi käännekohta. Älä tuhlaa rahaa tai aikaa. Niin voit rikkaana kuolla. Ikävä kyllä, mutta minun täytyy pyytää sinua kantamaan muonavarasi maalle sylissäsi. Ei siinä ole syvää. Piru vieköön selityksesi! Ei tässä ole aikaa. Ei, ei, ei! En viitsi kuulla. Kömmi nyt vaan tiehesi!"
Lähestyvä yö tapasi herra Ledbetterin — juuri sen, joka oli valitellut seikkailujen häviämistä — istumassa muonalaatikoittensa vieressä, leuka nojaten koukistettuja polvia vasten, ja silmälasiensa välitse synkeän lempeänä tähystelemässä kimaltelevaa, autiota merta.
Kolmen päivän kuluttua hänet korjasi muuan kalastajaneekeri ja toi St. Vincentiin, ja sieltä hän kuluttamalla viimeisetkin kolikkonsa pääsi Jamaikan Kingstoniin. Täällä hän olisi voinut joutua perikatoon. Hän ei nykyäänkään ole käytännöllinen, mutta silloin hän oli erinomaisen saamaton mies. Hänellä ei ollut vähintäkään tietoa siitä, mitä nyt oli tehtävä. Mitään muuta hän ei näy tehneen kuin käyneen kaikkien pappismiesten luona, mitä kaupungissa tapasi, lainatakseen rahoja kotimatkaa varten. Mutta hänen ulkoasunsa oli liian törkeä ja ristiriitainen — ja hänen juttunsa oli heistä liian uskomaton. Aivan sattumalta hänet sitten tapasin. Aurinko oli juuri laskemassa, ja minä kävelin päivällisleponi jälkeen pitkin maantietä Dunn'in patteriin päin, kun näin hänet — olin silloin ikävissäni, kun en tiennyt, mihin käyttäisin koko pitkän illan, vaan tämäpä olikin hänen onnekseen. Hän tuli synkän näköisenä tallustellen vastaani. Hänen surkea muotonsa ja tomuisten, rähjäisten vaatteiden papilliselta näyttävä kuosi kiinnittivät mieltäni. Meidän katseemme yhtyivät. Hän epäröitsi. "Hyvä herra", lausui hän vaivaloisesti, kuin hengenahdistuksessa, "voisitteko uhrata muutamia minuuttia kuullaksenne semmoista, minkä pelkään teistä tuntuvan uskomattomalta jutulta?"
"Vai uskomattomalta!" sanoin minä