"Ihan", vastasi hän hätäisesti. "Kukaan ei ota uskoakseen, vaikka sitä kuinka korjaisin. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, hyvä herra — —"
Hän vaikeni toivotonna. Hänen sävynsä koski minuun. Hän näytti aika omituiselta. "Minä olen", sanoi hän, "onnettomimpia eläviä olentoja".
"Muun mukana olette kai jäänyt päivällisettä?" kysäisin erään päähänpiston johdosta.
"Olen", myönsi hän vakavasti, "jo monta päivää".
"Parempi teidän on jutella sitten jälkeenpäin", sanoin minä ja muitta mutkitta lähdin häntä saattamaan erääseen etukaupungin ravintolaan, jossa sellainen puku, kuin hänen, arvattavasti ei herättäisi pahennusta. Siellä sain kuulla hänen juttunsa, tosin hieman lyhennettynä, minkä hän myöhemmin täydensi. Aluksi en oikein osannut uskoa, mutta kun viini oli häntä lämmittänyt ja se pieni kiertelemisen vivahdus, joka hänen käytöstapaansa oli kovien kolausten vuoksi kehittynyt, taas oli ehtinyt haihtua, aloin minä uskoa. Lopulta luotin hänen vilpittömyyteensä niin paljon, että hankin hänelle yöksi makuusijan, ja seuraavana päivänä pyysin erästä jamaikalaista pankkia ottamaan selkoa niistä suosituksista, joita hän minulle oli maininnut. Sitten vein hänet ostamaan alusvaatteita ja muita sentapaisia varustuksia, mitä säällinen herrasmies tarvitsee. Pian saapuikin tieto, että hänen kotimaiset suosituksensa olivat todenperäisiä. Hänen ihmeellinen juttunsa oli totta. En tahdo laajasti esittää myöhempiä toimenpiteitämme. Parin päivän päästä hän matkusti Englantiin.
"En käsitä, miten voisin teitä kylliksi kiittää", alkoi se kirje, jonka hän minulle Englannista lähetti, "kaikesta hyvyydestänne ventovierasta kohtaan", ja tähän suuntaan hän sitte kirjotti pitkän matkaa. "Ilman teidän ylevämielistä apuanne en varmaankaan ikinä olisi ajoissa palannut ryhtyäkseni jälleen opettajantoimeeni, ja antautumiseni muutamaksi minuutiksi häikäilemättömän hassutuksen valtaan olisi ehkä osottautunut perikadokseni. Sittenkin olen takertunut valheiden ja mutkittelujen mitä sekavimpaan kudokseen tehdessäni tiliä ahavoittuneesta ulkomuodostani ja olinpaikastani. Jokseenkin huolimattomasti olen siitä kertonut pari-kolme erilaista juttua, ottamatta huomiooni, mitä pulaa siitä minulle lopuksi koituisi. Totuutta en uskalla sanoa. Olen tutkinut yleisessä kirjastossa useita lakikirjoja, eikä nyt enää ole vähintäkään epäilystä siitä, että minä olen suvainnut, suosinut ja avustanut ilkityötä. Bingham roisto oli Hithergaten pankin johtaja ja syypää mitä räikeimpään kavallusrikokseen Olkaa niin hyvä ja polttakaa tämä kirje, sen luettuanne — luotan teihin siinä kohden täydellisesti. Pahinta on, ettei tätini eikä hänen ystävänsä, joka on silloisen täyshoitolani emäntä, näytä lainkaan uskovan sitä varovaista selontekoa, jonka olen heille esittänyt — juuri siitä, mitä todella tapahtui. He epäilevät, että minulla on ollut jokin epäkunniallinen seikkailu, mutta mitä he oikeastaan kuvittelevat minusta, sitä en voi käsittää. Tätini sanoo antavansa minulle anteeksi, jos kertoisin hänelle kaikki. Hänelle olenkin kertonut enemmän kuin kaikki, vaan vieläkään hän ei tyydy. Tietysti ei ikinä riittäisi se, että heidän annettaisiin tietää ainoastaan suora totuus, ja sen vuoksi esitänkin asiani niin päin, että rannalla hyökättiin salaa kimppuuni ja pantiin kapula suuhuni. Tätini tahtoo tietää, miksi minua väijyttiin ja miksi minut kapuloittiin ja sitten vietiin laivaan. Minä puolestani en voi selittää. Voitteko te keksiä mitään syytä? Minä en pysty. Jospa te minulle kirjottaessanne lähettäisitte kaksi eri kirjettä, niin että voisin toisen näyttää hänelle, ja jos siinä kirjeessä voisitte selvästi todistaa, että todellakin olin Jamaikassa tänä kesänä ja että sinne jouduin eräästä laivasta karkotettuna, niin siitä olisi minulle suurta apua. Se tietysti lisäisi sitä velkaa, joka minulla on teille — ja jota pelkään olevani kykenemätön koskaan täysin suorittamaan. Vaan jos sydämellisin kiitollisuuteni voisi…" Ja niin edespäin. Kirjeensä lopussa hän uudisti pyyntönsä, että polttaisin hänen kirjeensä.
Tähän loppuu merkillinen juttu herra Ledbetterin virkalomasta. Tädin ja hänen väliensä särkyminen ei kauvaa kestänyt. Vanha rouva antoi hänelle anteeksi, ennenkuin ehti kuolla.
Hra Brisherin aarre.
"Ei koskaan voi liiaksi varoa, kenen kanssa menee naimisiin", sanoi Brisher ja miettiväisenä kiskoi paksuranteisella kädellään pörröistä partaa, jossa hänen leuanpuutteensa piilee.
"Senpä vuoksi kai tekin — —" uskalsin minä viittailla.