"Niin juuri", sanoi Brisher, ja hänen vetisissä, sinisenharmaissa silmissään näkyi juhlallinen välähdys. Sitten hän heilutteli päätään kuvaavasti ja huokui minuun tuttavallisesti alkoholin tuoksua. "Senkin seitsemän on yritellyt kimppuuni — monta semmoistakin, jotka voisin tästä kaupungista mainita — vaan kenenkään ei ole onnistunut — ei niin ainoankaan."
Tarkastelin tulehtunutta naamaa, tavatonta laveutta keskikohdalta, mestarillista ulkoasun leväperäisyyttä ja huoaten ajattelin, että kun naiset eivät tuommoista miestä ansaitse, niin välttämättä hänen täytyy jäädä sukunsa viimeiseksi.
"Minä olin reipas nuori veitikka takavuosina", jatkoi Brisher. "Minulla oli hommat jo ihan valmiiksi suunniteltuna. Vaan minäpä pidinkin varani — ja niin selvisin siitäkin pälkähästä…"
Hän nojautui baaritiskin yli ja tutki nähtävästi luotettavaisuuteni astetta. Olin lopuksi helpottunut hänen uskoutumisestaan.
"Olin kerran kihloissa", hän sanoi viimein katsahtaen kaihoisasti pelipöytään päin.
"Niinkö likeltä se piti?"
Hän katsoi minuun. "Niin likeltä! Tosi on —" Hän katsoi ympärilleen, työnsi kasvonsa lähelle omiani, alensi ääntään ja torjui epäystävällisen maailman rasvaisella kädellään. "Ellei hän ole kuollut tai mennyt naimisiin jonkun muun kanssa tai muuta sellaista — niin olen edelleen kihloissa. Nyt." Hän vahvisti tämän toteamuksen nyökkäyksin ja kasvojen vääntelyin. "Yhä", hän sanoi, lopettaen elehtimisen ja purskahtaen hillittömään nauruun hämmästykseni vuoksi. "Minä!"
"Eikä siinä vielä kaikki! Tuskin uskottekaan, mutta minä löysin aarteen. Löysin aivan oikean aarteen."
Pidin tätä ironiana enkä ehkä tervehtinyt sitä riittävän yllättyneenä. "Kyllä", hän sanoi, "löysin aarteen. Ja kuulkaapas, kun sanon, että voisin hämmästyttää teitä asioilla, joita minulle on sattunut." Ja jonkin aikaa hän tyytyi toistamaan, että oli löytänyt aarteen — ja hylännyt sen.
En ruvennut penäämään tarinaa, mutta kiinnitin huomiota Brisherin ruumiillisiin tarpeisiin, ja niinpä johdatin hänet pian takaisin hyljättyyn tyttöön.