"Sen isä oli rukoushuoneen johtavia miehiä. Olisittepa hänet nähnyt sunnuntaisin, kun hän keskeytti saarnaajan ja viritti jonkin virren. Muistaakseni sillä oli kultasankaiset silmälasit, ja tavallisesti se katseli niiden ylitse veisatessaan oikein sydämen pohjasta — se olikin aina kova laulamaan Herran ylistystä — ja kun hän oli alottanut jollakin sävelellä, veti ainakin puolet väkeä samaa nuottia. Semmoinen mies oli se. Ja kun käveli hänen perässään ja äijällä oli yllään komea musta puku — hattu oli leveälierinen —, niin mieli kävi oikein ylpeäksi siitä, että saa tuommoisen appiukon. Ja kesällä minä taas menin sinne ja viivyin pari viikkoa yhtä mittaa.
"Kyllähän te käsitätte, että minussa alkoi vähän niinkuin syhyä", sanoi Brisher. "Meidän teki mieli päästä naimisiin, minun ja Janen, ja saada asiat reilaan. Mutta ukko sanoi, että minun piti ensin hankkia kunnollinen asema. Siitä tuli jonkinlaista hankausta. Kun sitten oleskelin siellä, niin koetin kaikin mokomin näyttää, että minussa oli miestä sen verran kuin muissakin. Että minäkin osaan tehdä yhtä ja toista. Ymmärrättekö?"
Nyökkäsin myötätuntoisesti.
"No niin. Puutarhan perällä oli pikkunen ala ihan raivaamaton. Minä sitten sanoin ukolle: 'Miksi ette laita tuohon sievää kallioryhmää? Sehän somistaisi koko paikan'.
"'Kävisi liian kalliiksi', sanoi hän.
"'Ei se maksaisi penniäkään', sanoin minä. 'Kyllä minä olen sen konstin oppinut. Antakaa minun vaan yrittää. Katsokaas, minä olen veljeänikin auttanut semmoisen kallioryhmän teossa, kun hänellä on oluttupansa takana myös puutarha, niin että hyvin tiedän, mitä siihen tarvitaan. Antakaa te vaan minun hommata', sanoin minä. 'Nyt on minulla tosin loma-aika, mutta minä olen semmoinen mies, etten viitsi jouten olla', sanoin minä. Ja kun sitten oikein tuumittiin ja sovittiin, niin ukko suostui.
"Sillä tapaa se aarre sitten osui tielleni."
"Mikä aarre?" kysyin minä.
"Mikäkö?" sanoi Brisher. "No se sama, josta teille nyt juuri kerron, juuri se aarre, minkä vuoksi jäin naimattomaksi."
"Mitä? Aarreko — ihanko maasta?"