"Mistäs muualta — haudattua rikkautta — oikea aarre. Tuli näkyviin maan sisästä. Juuri niinkuin sanoin — aarre — tottahan sen nyt käsittää…" Hän silmäili minua kovin ylenkatseellisesti.
"Ei se ollut kuin enintäin jalan verran maanpinnan alla", jatkoi hän.
"Tuskin minun oli ehtinyt tulla janokaan, kun jo satutin sen kulmaan."
"Jatkakaa vaan", sanoin minä. "En aluksi oikein käsittänyt."
"Heti kun kolhaisin laatikkoa, tiesin myös, että se on aarre. Jokin vaisto sen niin pani päähäni. Sisässäni tuntui jokin hihkaisevan: 'Nyt on sinun vuorosi, ole hiljaa'. Onneksi muistin, mitä laki sanoo aarrelöydöistä — muuten olisin ihan ääneen hihkaissut. Arvatenkin tiedätte?"
"Valtio pistää pussiinsa", selitin minä, "paitsi yhtä prosenttia, joka jätetään löytäjälle. Kertokaa te vaan. Mitä sitten teitte?"
"Paljastin laatikon yläpuolen. Ei ollut ketään puutarhassa eikä lähelläkään. Jane oli äitiään auttamassa talouspuuhissa. Saatte uskoa, että minua silloin kutkutti. Koetin avata sen kantta ja sitten paukuttelin saranoita. Lähtihän se lopulta auki. Hopearahoja ihan täyteen! Loistavia rahoja. Minua rupesi niitä katsellessa huimaamaan. Ja juuri silloin jokin paholainen pani lannanvetäjän tulemaan talon takaa. Minulta oli sydän revetä kiukusta, kun olin ollut niin hullu, että näyttelin maailmalle rahojani. Heti sen perästä kuulin, kuinka viereisen talon mies — sillä oli myös lomaa — par'aikaa kasteli papujaan. Olisipa se sattunut kurkistamaan aidan ylitse!"
"Mitä sitten teitte?"
"Potkaisin kannen taas kiinni ja peitin kaikki maan sisään, ja sitten jatkoin kaivamistyötäni muutaman askeleen päässä — ihan kuin vimmattu. Mutta sill'aikaa kun aarrettani peittelin, rupesi minua niin omituisesti naurattamaan. Melkeinpä olin onnestani hieman säikäyksissä. Muuta en kyennyt ajattelemaan kuin että nyt piti olla asiasta hiljaa. 'Aarre', kuiskailin itsekseni, 'aarre' ja 'satoja puntia, satoja, satoja puntia'. Niin minä mutisin ja kaivoin riivatusti. Sitten minusta tuntui, että laatikko oli pistäytymässä esille ja näkyvissä, ihan niinkuin jalat näkyvät lakanan alta sängyssä, ja minä levitin sen kohdalle kaiken sen saven, mitä olin kuopastani nostanut kallioryhmän silaukseksi. Se se vasta hiotti. Ja keskellä pahinta puuhaa tulla köpitti Janen isä paikalle. Ei se minulle sanonut mitään, seisoi vaan takanani ja mulkoili. Mutta sitten kun se oli mennyt pois, kertoi Jane isänsä sanoneen: 'Kuules, Jane, kyllä tuo vätystelijäsi' — se nimitti minua aina vätystelijäksi, ties mistä syystä — 'sittenkin näkyy tietävän, millä tapaa miehen työtä tehdään'. Tuntui siltä, kuin ukon mieli olisi hieman muuttunut".
"Kuinka pitkä se laatikko oli?" kysäisin minä.
"Kuinkako pitkä?" toisti Brisher.