"Niin — minkä mittainen?"
"No jokseenkin noin pitkä", ja Brisher osotteli keskulaisen matkalaukun kokoa. "Täynnäkö?" kysyin taas. "Ihan täynnä hopearahoja — luullakseni puolen kruunun kappaleita." [Kruunu Englannin rahaa vastaa runsaasti 6 Smk. Suom. muist.]
"Ohhoh!" huudahdin minä, "siellähän siis oli satoja puntia".
"Tuhansia", sanoi Brisher murheellisen tyynenä. "Laskin sen päässäni".
"Mutta mitenkä ne olivat sinne joutuneet?"
"Muuta en tiedä kuin mitä löysin. Vaan itsekseni tuumin silloin näin. Talon entinen omistaja oli varmaankin ollut oikein ammattimurtovaras. Semmoinen, jota voisi sanoa ensi luokan mestariksi." Brisher harkitsi niitä vaikeuksia, mitä kertominen tuottaa, ja poikkesi monimutkaiseen väliselitykseen. "Lienenkö sattunut jo mainitsemaan, että se oli ollut murtovarkaan talo, ennenkuin se joutui morsiameni isälle ja se oli kerran ryöstänyt postijunan — minä sain sen kuulla Janen isältä — ja minusta tuntui, että — —"
"Niin minäkin luulen", keskeytin minä. "Mutta mitä sitten teitte?"
"Hikoilin", vastasi Brisher. "Minusta ihan virtasi hikeä. Koko sen aamupäivän olin yhtä mittaa hommassa ja koetin keksiä, mitä ihmettä nyt piti tehdä. Olisin kai kertonut Janen isälle, vaan epäilin hänen rehellisyyttään — pelkäsin, että ukko ryöstäisi minulta kaikki ja ilmottaisi viranomaisille — ja sitä paitse arvelin, että kun olin juuri tulossa vävypojaksi, niin sopisi rikkauden ilmestyä paremmin minun kauttani. Voisinhan mitä täten päästä ikäänkuin paremmalle kannalle. Silloin minulla oli vielä kolme lomapäivää jäljellä, eikä siis tarvinnut hätäillä. Mitäs muuta kuin peitin sen umpeen ja jatkoin vanhaa työtäni ja mietiskelin ihan pääni puhki, kuinka sen saisin huostaani. Mutta selvää en saanut.
"Tuumiskelin ja mietiskelin. Kerran minuun tuli sekin epäilys, tokko olinkaan mitään nähnyt, ja täytyi ihan mennä se kaivamaan taas esille, juuri kun Janen äiti tuli sinne ripustamaan joitakin pestyjä vaatteita. Kiireesti umpeen! Sitten aioin uudestaan katsella aarrettani, mutta samassa tuli Jane kutsumaan päivälliselle. 'Luulisi jo ruuankin maistuvan', sanoi Jane, 'kun olet noin ison kuopan kaivanut'.
"Koko ajan, kun syötiin, olin päästäni pyörällä peläten, että viereisen talon mies kenties oli puikahtanut aidan ylitse ja par'aikaa sulloi rahoja taskuihinsa. Mutta iltapuolella maltoin mieltäni — kun se kerran oli siellä pysynyt niin kauvan, niin pysyköön vähän aikaa lisää, tuumin minä. Ja sitten yritin ottaa asian puheeksi kiertoteitä, nähdäkseni, mitä ukko ajatteli aarteen löytämisestä."