Brisher vaikeni ja näytti myhäilevän.
"Ukko oli riivattu", jatkoi hän sitten, "kerrassaan riivattu kiusanhenki."
"Mitä?" kysyin minä; "rupesiko hän?"
"Kuulkaas nyt", sanoi hän laskien ystävällisen käden kyynärpäälleni ja puhkuen vasten naamaani, jotta tyyntyisin. "Päästäkseni hänestä selville, kerroin jutun eräästä miehestä, jonka muka tunsin — keksin vaan omasta päästäni — ja sanoin, että se oli lainannut palttoon ja sitten sen taskusta löytänyt kultarahan ja pitänyt omanaan, vaikken varmasti tiennyt, oliko se oikein vai väärin. Ja sitten ukko alotti! Voi mitä kaikkea sainkaan kuulla!" Brisher koetti väkisinkin lyödä leikiksi. "Hän oli — tuota noin — semmoinen irvileuka, joka osasi haukkua. Sanoi, että juuri sellaisia ystäviä hän uskoikin minulla olevan. Mitäs muuta voi odottaa — sanoi hän — mokomalta mieheltä, jonka ystävä on sellainen työtön kulkuri, että rupee salavihkaa viekottelemaan säällisten ihmisten tyttäriä. En minä osaisi kertoa puoltakaan, mitä se sanoi. Niin se pauhasi kuin pähkähullu. Mutta minä kestin vaan, kun tahdoin tietää sen ajatukset. 'Ettekö pitäisi kahden kruunun kultarahaa, vaikka löytäisitte sen kadulta?' kysyin minä. 'Tietysti en', sanoi hän; 'ihan varmaan en pitäisi'. 'Mitä! Vaikka löytäisitte sen jonkinlaisena aarteena?' 'Kuuleppa, nuori mies', sanoi hän, 'on olemassa korkeampi valta kuin minun — anna keisarille, mikä keisarin on' — mitähän se on? Semmoista se ainakin lateli. Kyllä se oli koko taitava kolhaisemaan toista kalloon raamatulla. Ja lopulta se härnäsi niin pahasti, etten enää kestänyt. Olin kyllä Janelle luvannut, etten vastaa ukolle, mutta rupesi tulemaan hieman liian paksua. Sitten minä annoin hänen kuulla kunniansa…"
Brisher koetti salaperäisillä elkeillä saada minut uskomaan, että hän oli päässyt ukosta voitolle, mutta siinä hän erehtyi.
"Lopulta läksin vimmoissani ulos. Mutta samalla olin myös selvillä, että minun piti yksin ottaa aarre haltuuni. Nyt ei ollut muuta kiusaa kuin keksiä, mitenkä voisin kuljettaa rahat pois hänen tietämättään…"
Oltiin hyvän aikaa ääneti.
"Tuskin uskotte, mutta kolmeen päivään en kertaakaan päässyt aarteeni kimppuun — en ikinä saanut edes puolta kruunua käsiini. Aina oli jokin este.
"Sen merkillisempää asiaa en ole ikinä nähnyt. Aarteen löytäminen ei ole mitään erinomaista, vaan sen saaminen. En luule vähääkään nukkuneeni niinä öinä, kun aina mietiskelin, minne sen veisin, mitä sillä tekisin ja miten sen selittäisin. Siitä olin vähällä sairastua. Ja päivällä olin niin raukea, että Jane suuttui. 'Et sinä olekaan sama mies, kuin Lontoossa', sanoi Jane usein. Koetin lykätä syytä ukon niskaan, mutta ei se pystynyt Janeen. Tietysti hän sai päähänsä, että minulla oli mielessä jokin muu tyttö! Sanoi, että minä olin uskoton. Suoraan sanoen meille tuli asiasta hieman suukopua. Mutta minä olin niin kiinni aarteessa, etten vähääkään huolinut, mitä se puhui.
"Lopulta keksin erään suunnitelman. Minussa on aina ollut hiukan suunnittelemisen taitoa, vaikkei suorittaminen ole paraita puoliani. Harkitsin kaikin puolin ja tein päätöksen. Ensin menisin ottamaan kaikki taskuni täyteen noita puolen kruunun kolikoita — ja sitten — vaan kerrotaanpa järjestyksessä.