"No niin, minä olin joutunut sille kannalle, ettei enää ollut toivoakaan päästä aarteeni luo päivällä. Täytyi siis odottaa yötä. Kun sitten kaikki oli hiljaa, nousin minä ja hiivin takaovelle aikoen saada taskuni täyteen. Mutta tietysti minun täytyi pimeässä kompastua vesisankoon! Ukko kömpi vuoteestaan pyssy mukana — se oli niin herkkä heräämään ja epäluuloinen — ja siinä sitä nyt oltiin: piti selittää, että olin menossa hakemaan kaivosta vettä, kun kannustani oli loppunut. Mutta sitä ukkoa ei voitukaan sillä tapaa petkuttaa."
"Tarkotatteko, että — —" alotin minä.
"Odottakaapa", vastasi Brisher. "Kuten sanottu, minulla oli suunnitelmani. Kyllähän äijä sai pienen osan menemään myttyyn, mutta varsinaista juontani se ei vähääkään haitannut. Seuraavana päivänä muokkasin kallioryhmän valmiiksi, ikäänkuin ei minulle olisi mitään kiusaa tehty; liitin kivet taitavasti kiinni ja päällystin vihreällä. Sitten painoin pikkusen turpeen juuri sille kohtaa, missä arkku oli. Koko talon väki tuli katsomaan ja kaikki sanoivat, että se oli erinomaisen kaunista — äijäkin oli hiukan suopeampi eikä sanonut muuta kuin: 'Aika vahinko, kun ette aina osaa noin tehdä työtä, muuten teistä tulisi jotakin säällistä'. Minä en voinut olla sanomatta: 'Tässä on arvoa enemmänkin kuin puusta katsoen luulisi'. Ymmärrättekö? 'Enemmän arvoa kuin —'"
"Tietysti", myönsin minä kiireesti, sillä Brisherin tapana oli liiaksi venytellä sukkeluuksiaan.
"Hän ei ymmärtänyt", sanoi Brisher. "Ei sittenkään. Vaan oli miten oli, lopulta pääsin heistä eroon ja läksin Lontooseen… läksin — tuota noin — Lontooseen…"
Hetkinen äänettömyyttä.
"Mihinkä Lontooseen minä olisin mennyt!" sanoi sitten Brisher vilkastuen ja kurkotti naamaansa minua kohti. "Kaikkea vielä! Vai niinkö te luulitte? En minä mennyt Colchesteria kauvemmaksi — en vähääkään. Lapion minä olin jättänyt tiettyyn paikkaan, mistä sen varmasti löytäisin. Kaikki oli hyvin suunniteltu. Colchesterissa vuokrasin pienet ajoneuvot ja sanoin, että oli muka asiaa Ipswichiin, jossa täytyisi olla yötä, ja lupasin vasta toisena päivänä tulla takaisin. Kaksi puntaa minun piti heti maksaa, ja sitten sitä lähdettiin.
"Mutta en minä Ipswichiinkään mennyt. Puoliyön tienoissa sidoin hevosen ja kärryt kiinni sen tien varrelle, mikä kulki Janen kodin sivutse — parin kivenheiton päähän talosta. Yö olikin ihan omiansa tämmöiseen peliin — taivas pilvessä — vaan kuumuutta oli melkein liikaa. Salamoita välähteli eri puolilta ja pian tuli ukkonen. Sitten alkoi sataa. Ensin isoja roiskuvia pisaroita, sitten rakeita. Minä vaan tein työtäni. Kaivoin aarretta esille — en ikinä olisi luullut äijän sitä kuulevan niin kovassa jyrinässä. En viitsinyt erikoisen varovasti pidellä lapiota — ja sitä paitsi semmoinen ukonilma yllytti. Kenties rupesin hoilaamaankin. Olin niin vimmatusti sen kimpussa, että kaikki muu unohtui. Pian sain arkun näkyviin ja ryntäsin nostamaan…"
"Painoiko?" kysäisin.
"Niinkuin olisin ollut vaan kärpänen sen rinnalla. En ikinä ollut sitä ajatellut! Ja minä raivostuin — pauhasin kuin hullu ja kiroilin. Ei johtunut mieleeni sitä jakaa eikä kärryille muuten olisikaan voinut sovittaa irtonaisia rahoja. Mitäs siinä muuta — kiskoin nuoranpätkällä niin että luut natisivat, ja hirveällä rymäkällä koko töskä sieltä nousikin vihdoin. Oli siinä hopeaa, kun kaikki valui arkusta maahan! Samassa jokin välähti — katsoin taakseni — takaovi on auki ja sieltä ukko köpittää minua kohti, pyssy kädessä, korkeintaan parin sadan jalan päässä!