"Jotakin tulossa meitä kohti."
Hänen puhuessaan tuli näkyviin muuan kellertävä eläin, joka kiiti heihin päin. Se oli iso villi koira, joka juoksi tuulen edellä, kieli suusta ulkona, vinhaa vauhtia, niin jännittyneenä, ettei näkynyt huomaavankaan ratsumiehiä, joita se läheni. Se juoksi kuono pystyssä, ilmeisesti seuraamatta mitään vainua tai saalista. Kun se pääsi lähemmä, tunnusteli pikku mies miekkaansa. "Se on hullu", sanoi laiha ratsastaja.
"Huuda!" sanoi pikku mies ja huusi.
Koira läheni. Kun sitten pikku mies jo oli paljastanut aseensa, poikkesi koira syrjään, kulki läähättäen heidän ohitseen ja hävisi. Pikku miehen silmät seurasivat sen pakoa. "Ei siinä ollut vaahtoa", sanoi hän. Vähän aikaa tuijotti hopeasuitsinen mies ylöspäin laaksoon. "No mennään nyt!" huusi hän vihdoin. "Mitä me siitä huolimme?" Ja samalla hän tempoili hevostaan taas liikkeelle.
Pikku mies jätti sikseen ratkaisemattoman arvotuksen, kuinka koira pakeni pelkkää tuulta, ja vaipui syviin mietelmiin ihmisluonteesta. "Mennään nyt!" kuiskasi hän itsekseen. "Miksi pitäisi juuri yhden miehen vallassa olla sanoa 'mennään nyt!' noin hämmästyttävän vaikuttavasti. Ihan koko elämänsä ajan on tuo hopeasuitsinen mies saanut noin puhua. Jos minä niin sanoisin — —!" ajatteli pikku mies. Mutta kaikki ihmettelivät, jos johtajalle oltiin hulluimmassakaan asiassa tottelemattomia. Tuo puolirotuinen tyttö tuntui hänestä kuten kaikistakin hullulta — melkein herjaavalta. Pikku mies joutui vertaillen ajattelemaan arpihuulista laihaa ratsastajaa, joka hänestä oli yhtä kunnon mies kuin johtajakin, yhtä uljas ja kenties uljaampikin, mutta hänenkin oli vain toteltava; ei siinä muu auttanut kuin velvollisuutensa mukaan ja täsmällisesti totella…
Eräät aistimukset kätten ja polvien puolelta saivat pikku miehen palaamaan läheisempään todellisuuteen. Hän havaitsi jotakin. Hän ratsasti laihan toverinsa rinnalle. "Huomaatko mitään hevosissa?" kysyi hän puoliääneen.
Laihat kasvot näyttivät kysyviltä.
"Ne eivät pidä tästä tuulesta", sanoi pikku mies ja jättäytyi taas taakse, kun hopeasuitsinen mies kääntyi häneen päin.
"Ei hätää mitään", virkkoi laihanaamainen mies.
Jälleen he ratsastivat ääneti eteenpäin jonkun matkaa. Etumaiset kaksi kulkivat kumartuneina jälkiä seuratakseen, takimainen tähysteli utua, joka hiipi alaspäin pitkin laakson koko laajuutta, yhä lähemmäksi heitä, ja pani merkille, kuinka tuuli joka hetki paisui. Kaukana vasemmalla puolen hän näki rivin mustia möhkäleitä — ehkä villisikoja, nelistämässä laaksoa alaspäin, mutta siitä hän ei puhunut sanaakaan eikä enää huomauttanut hevosten haluttomuudesta.