Sitten hän näki ensiksi yhden ja kohta toisen suuren valkoisen pallon, suuren loistavan valkoisen pallon, joka oli sen näköinen kuin äärettömän iso nuppu ohdakkeen haivenia, ajelehtivan tuulen edellä polun poikki. Nämä pallot leijailivat korkealla ilmassa, laskeutuivat ja taas nousivat, sattuen välistä maahan kiinni, kiitivät edelleen ja katosivat, mutta niiden ilmestyessä hevosten levottomuus kiihtyi.
Pian sitten hän näki, että noita irrallisia palloja oli lisää — ja kohta oikein runsaasti lisää — kiitämässä häntä kohti pitkin laaksoa.
He kuulivat hurjaa vinkunaa. Polun poikki syöksi aika iso metsäkarju kääntäen vain hetkiseksi päätään heihin katsahtaakseen ja sitten taas vinhasti kiitäen alaspäin laaksoon. Silloin kaikki kolme seisahtuivat ja tuijottivat tihenevään utuun, joka oli tulossa heitä kohti.
"Ellei olisi noita ohdakkeen haivenia — —" alkoi johtaja.
Mutta nyt tuli iso pallo ajelehtien heidän ohitseen kymmenkunnan metrin päässä Se ei lainkaan ollut sileä, pyöreä, vaan avara, pehmeä, epätasainen, kalvon peittämä kapine, kulmista kokoon kääritty lavea levy, ikäänkuin ilmamaneetti, joka kulkiessaan yhä kieri ympäri ja laahasi perässään pitkiä, seittimäisiä lankoja ja suikaleita.
"Ei se ole ohdakkeen haiventa", sanoi pikku mies.
"Pysyisin mielelläni erossa koko moskasta", sanoi laiha mies.
He katselivat toisiaan.
"Hitto sen periköön!" huudahti johtaja. "Ilma on sitä ihan täynnä. Jos sitä tuolla tapaa tulee kauvan, niin se seisauttaa meidät kerrassaan."
Vaistomainen tunne, sellainen, joka panee metsänotuksetkin arvaamattoman vaaran lähestyessä jännittyneinä seisomaan, sai heidät kääntämään hevosensa tuuleen päin, ajamaan eteenpäin muutamia askelia ja tähystelemään tuota uiskentelevien möhkäleiden lähenevää joukkoa. Niitä tuli yhä tuulen edellä tasaista vauhtia, ääneti nousten ja laskien, maahan vaipuen, korkealle ponnahdellen, leijaillen — kaikki erinomaisen yhtäläisesti, tyynen varmasti ikäänkuin harkinnan mukaan.