Pikku mies oli laskeutunut maahan, vaan ei uskaltanut päästää hevostaan irti. Hän ponnisteli kiskoakseen rimpuilevaa elukkaa takaisin toisen kätensä voimalla, huitoessaan toisella umpimähkään. Toisen harmaan joukon kaistaleet olivat takertuneet tähän sotkuun, ja koko kasa joutui kiinni, vaipuen hitaasti maahan.
Päällikkö puri hammasta, tarttui suitsiin, kyyristi päätään ja kannusti hevostaan eteenpäin. Maassa makaava hevonen vierähti toiselle puolelle; sen kyljissä näkyi verta ja liikkuvia olentoja. Laiha mies jätti sen äkkiä ja juoksi johtajaansa kohti, ehkä noin kymmenen askelta. Hänen jalkoihinsa oli kietoutunut ja kasaantunut jotakin harmaata; hän teki miekallaan tehottomia liikkeitä. Hänestä roikkui harmaita suikaleita; kasvoissa hänellä oli ohut harmaa huntu. Vasemmalla kädellään hän läiski jotakin, mikä oli hänen ruumiissaan kiinni, ja äkkiä hän kompastui ja lankesi. Hän reuhtoi noustakseen ja lankesi uudestaan, ja sitten hän alkoi kamalasti ulvoa: "Ää—uu, huu!"
Johtaja saattoi nähdä suuria hämähäkkejä hänen kimpussaan ja toisia maassa.
Kun hän yritti pakottaa hevostaan likemmäksi tätä rimpuilevaa, kiljuvaa harmaata olentoa, joka ponnisteli pystyyn ja taas vaipui, kuului kavioiden töminää, ja pikku mies, joka taas pyrki ratsastamaan, keikkui miekatta mahallaan poikittain valkean ratsun selässä ja pidellen kiinni sen harjasta vilahti ohitse. Ja taas pyyhkäisi päällikön kasvojen poikki tahmea sotku harmaata seittiä. Kaikkialla hänen ympärillään ja päällään näkyi kiertelevän tuota liikkuvaa, äänetöntä hämähäkinverkkoa, joka painautui yhä lähemmä häntä…
Kuolinpäiväänsä saakka hän ei ikinä päässyt käsittämään, kuinka asia tällä hetkellä oikeastaan päättyi. Käänsikö hän todella hevosensa vai lähtikö se omin päin pötkimään pakoon toverinsa perästä? Se vain on varmaa, että hän sekuntia myöhemmin nelisti täyttä vauhtia alaspäin laaksoon heiluttaen miekkaansa vimmatusti päänsä päällä. Ja kaikkialla hänen ympärillään, kiihtyvän tuulen mukana, tuntuivat hämähäkkien ilmalaivat, ilmamytyt, ilmalevyt ajavan häntä itsetietoisesti takaa.
Töminää ja paukkinaa — hopeasuitsinen mies ratsasti suunnasta välittämättä, silmissä kauhu, vilkuen milloin oikealle, milloin vasemmalle, toisessa kädessä miekka valmiina sivaltamaan. Parisataa metriä edellä ratsasti, revityn seitin häntien laahatessa perästä, pikku mies valkealla hevosella eikä vieläkään ollut kunnolleen päässyt satulaan. Ruo'ot taipuivat heidän tiellään, tuuli puhalsi raittiina ja pirteänä; olkansa takaa johtaja voi nähdä hämähäkinverkkoja, jotka riensivät saavuttamaan…
Hänellä ei ollut muuta mielessä kuin päästä hämähäkkien seittejä pakoon, minkä vuoksi hän vasta sitten huomasi joutuneensa erään rotkon reunalle, kun hevonen karahti pystyyn hypätäkseen sen ylitse. Silloinkin hän käsitti asian väärin ja rupesi estämään.
Hän oli kumarruksissa hevosensa kaulalla ja vasta liian myöhään yritti kohottautua ja nojata taaksepäin.
Mutta vaikka hän innoissaan oli hypystä erehtynyt, ei hän kuitenkaan unhottanut, kuinka pudotaan. Hän oli taas taivaan ja maan välillä oikea ratsumies. Hän selvisi siitä niin hyvin, että sai vaan olkapäähänsä tärähdyksen; hevonen kieri edelleen, potkien koivillaan kuin kouristuksessa ja jäi sitten hiljaa paikalleen. Mutta päällikön miekka ajoi kärkensä kovaan maahan ja katkesi kerrassaan poikki, ikäänkuin kohtalo ei enää huolisi hänestä ritarikseen, ja törröttävä miekanpätkä sivuutti hänen naamansa vajaan tuuman päässä.
Hän nousi kohta seisaalle ja hengästyneenä tähysteli kimppuunsa syökseviä seittejä. Aluksi hän oli ruveta juoksemaan, vaan sitten muisti rotkon ja kääntyi takaisin. Kerran hän juoksi syrjään väistääkseen erästä ajelehtivaa hirmua ja sitten kiireesti kapusi alas jyrkänteen sivua, päästen tuulelta suojaan.