Siellä turvassa, kuivuneen uoman jyrkkien seinäin juurella, hän sai kyyristyä ja pitää silmällä, kuinka nuo merkilliset, harmaat möhkäleet kulkivat hänen päällitseen, kunnes tuuli lakkaisi ja hänen kävisi mahdolliseksi pelastua. Ja siellä hän olikin kauvan aikaa kyykkysillään katsellen harmaita, risaisia hirviöitä, jotka laahasivat suikaleitaan hänen kapean näköpiirinsä poikki.
Kerran muuan harhaileva hämähäkki putosi rotkoon ihan hänen viereensä — se oli koko jalan mittainen koivesta koipeen ja ruumis sillä oli kooltaan kuin miehen kämmenen puolikas — ja vähän aikaa katseltuaan, kuinka hirvittävän vikkelästi se pyrki pakoon, ja kiusoteltuaan sitä puremaan miekkansa pätkää hän kohotti raudotettua korkoansa ja survaisi sen mäsäksi. Sillä hetkellä häneltä pääsi kirous, ja jonkun aikaa hän haeskeli toista hämähäkkiä.
Kun hän sitten huomasi varmaksi, etteivät hämähäkkiparvet voineet laskeutua kuiluun, löysi hän pian paikan, mihin voi istuutua. Siinä hän istuskeli, vaipui syviin mietteisiin ja rupesi tapansa mukaan jyrsimään rystysiään ja pureskelemaan kynsiään. Tässä puuhassa hänet keskeytti sen miehen tulo, jolla oli valkea hevonen.
Hän kuuli toisen tulevan jo kauvan ennenkuin hänet näki, kun näet kuului kavioiden töminää, kompastelevia askelia ja tyynnyttävää ääntä. Sitten ilmestyi pikku mies, surkea hahmo; yhä vielä laahasi valkean seitin häntä hänen takanaan. He lähestyivät toisiaan sanattomina, tervehtimättä. Pikku mies oli uuvuksissa ja häpeissään epätoivoisen katkeruuden huippuun asti ja pysähtyi vihdoin istuvan johtajansa eteen. Jälkimäinen hieman hätkähti käskynalaisensa silmäystä. "No?" virkkoi hän lopulta, tavottelematta lainkaan päällikön sävyä.
"Jätittekö hänet?"
"Hevoseni pillastui."
"Niin kai. Pillastui minunkin."
Hän naurahti johtajalleen häijysti.
"Kuten sanoin, hevoseni pillastui", toisti mies, jolla kerran oli hopeoidut suitset.
"Pelkureita molemmat", sanoi pikku mies.