Loppulause.
Eräänä kirkkaana kesäaamuna ummelleen kolmekymmentä vuotta Saksan ensimäisen ilmalaivaston sotaanlähdöstä muuan vanha mies otti erään pienen pojan mukaansa, lähtiessään etsimään kadonnutta kanaa Bun Hillin raunioista. Ei hän ollut mikään perin vanha mies, lähestyi totta puhuen vasta kuudettakymmenettä kolmatta ikävuottaan, mutta hän oli saanut alituiseen ahertaa kumarassa lapio ja tadikko kädessään, kantaa juuria ja lantaa ja uurastaa kosteassa ulkoilmassa vaatteita muuttamatta, joten hänen vartalonsa oli köyristynyt sirpin muotoiseksi. Sen lisäksi hän oli menettänyt kaikki hampaansa, ja se oli tärvellyt hänen ruuansulatuselimistönsä ja tämän kautta hänen hipiänsä ja mielenlaatunsa. Kasvoiltaan ja ilmeeltään hän muistutti merkillisesti vanhaa Thomas Smallwaysia, joka oli muinoin palvellut Sir Peter Bonen ajurina, ja tämä olikin aivan paikallaan, sillä hän oli Tom Smallways nuorempi, jolla oli ennen ollut pieni vihannesmyymälä kolisevan ilmaraitiotien alla Bun Hillin Ison kadun varrella. Mutta nyt ei ollut enää olemassa vihannesmyymälöitä, ja Tom eleli eräässä rappeutuneessa huvilassa likellä tuota käyttämätöntä talonpaikkaa, jossa hän oli harjoittanut ja yhä vielä harjoitti puutarhanhoitoa. Hän asui vaimoineen yläkerrassa, ja vieras- ja ruokailuhuoneissa, joista kaksoisovet johtivat nurmikolle, ja yleensä kaikkialla alakerrassa Jessica, joka nyt oli laiha ja kurttuinen ja kaljupäinen, mutta yhä vielä toimelias ja tarmokas muori, säilytti kolmea lehmäänsä sekä kaakattavaa kanalaumaansa.
Nämä molemmat kuuluivat pieneen joukkoon eloon jääneitä ja palanneita pakolaisia — heitä lienee ollut kaikkiaan puolitoista sataa henkeä — joka oli asettunut Bun Hilliin elämään näissä pakokauhun ja nälänhädän ja ruton luomissa uusissa olosuhteissa. He olivat palanneet eriskummallisilta retkiltä ja omituisista piilopaikoista, majoittuneet tuttuihin taloihin ja ryhtyneet luontoa vastaan ankaraan taisteluun ravintonsa puolesta, joka oli nyt heidän elämänsä pääharrastus. He olivat rauhallista väkeä, varsinkin sen jälkeen kuin Wilkes, maa-asioitsija, joka uneksi tämän seudun omistamista, oli hukutettu lammikkoon tuhotun kaasuaseman luona, koska hän oli ruvennut tiedustelemaan heidän omistusoikeuksiaan ja osoittautunut riidanhaluiseksi. Ei häntä murhattu, vaan ihmiset olivat varoitukseksi upottaneet hänet veteen hiukan pitemmäksi aikaa, kuin oli terveellistä.
Tämä pieni yhteiskunta oli palannut esikaupunkilaisten loiselämästä siihen tilaan, joka epäilemättä oli ollut ihmiskunnan normaalista elämää ikimuistoisista ajoista alkaen. Se oli mitä läheisemmässä yhteydessä lehmien ja kanojen ja maatilkkunsa kanssa, vietti elämää, joka hengittää ja huokuu lehmien hajua ja jossa sen synnyttämäin bakterien ja matojen toiminta tuottaa tarpeeksi asti kiihotusta ja vaihtelua. Sellaista oli ollut Europan talonpojan elämä historian koitosta luonnontieteiden aikakauteen asti, siten oli suurin osa Aasian ja Afrikan väestöä aina tottunut elämään. Jonkun aikaa oli näyttänyt siltä, että koneiden ja luonnontieteellisen sivistyksen avulla Europpa tulisi kohotetuksi tästä alinomaisesta eläimellisestä raadannasta ja että Amerikka jo alun pitäen säästyisi siitä suureksi osaksi. Mutta kun teknillisen sivistyksen korkea, uljas ja vaarallinen rakennus yht'äkkiä luhistui, silloin tavallinen ihminen palasi jälleen maalle, kävi taasen käsiksi lantaan.
Pienet yhteiskunnat, joissa vielä kummitteli tuhansia muistoja suuruuden ajoilta, yhtyivät ja loivat melkein hiljaisesti tavanmukaiset lait ja joutuivat poppamiehen tai papin johdettaviksi. Maailma keksi uudelleen uskonnon, tunsi tarvitsevansa jotain, mikä liitti sen yhteiskunnat toisiinsa. Bun Hillissä tämä tehtävä annettiin eräälle vanhalle baptistipapille. Hän opetti yksinkertaista, mutta riittävää uskontoa. Hänen saarnoissaan Sana-niminen hyvä prinsiippi taisteli alituisesti Punaiseksi vaimoksi nimitettyä pirullista, naisellista vaikutetta ja Alkoholi-nimistä pahaa vastaan. Tämä Alkoholi oli jo ammoin muuttunut yksinomaan hengellistetyksi käsitteeksi, jolla ei ollut mitään aineellista vastaavaisuutta; se ei ollut missään yhteydessä niihin whisky- ja viinivarastoihin, joita silloin tällöin löydettiin lontoolaisten kellareista ja jotka tuottivat Bun Hillin asukkaille heidän ainoat pyhäpäivänsä. Sunnuntaisin hän opetti, ja arkena hän oli rakastettava ja ystävällinen vanhus, kuuluisa siitä, että halusi pestä joka päivä kätensä ja, jos mahdollista, kasvonsakin ja että hän oli ihmeellisen taitava leikkelemään porsaita. Hän piti jumalanpalveluksia eräässä vanhassa kirkossa Beckenhamin tien varrella, ja tänne kerääntyi seudun väestö puettuna vaatteisiin, jotka muistuttivat Edwardin ajan kaupunkilaisasua. Kaikilla miehillä oli poikkeuksetta pitkä takki, silkkihattu ja valkoinen paita, vaikka usealla ei ollutkaan jalkineita. Tom herätti näissä tilaisuuksissa erikoista huomiota, koska hänellä oli kultanauhalla koristettu korkea hattu ja vihreät vaatteet, jotka hän oli tavannut erään luurangon yllä Kaupunki- ja Piirikunta-Pankin alakerroksessa. Naiset, yksinpä Jessicakin, käyttivät kirkkomatkalla päällysnuttuja ja suunnattomia hattuja, joita koristi määrätön paljous keinotekoisia kukkia ja outojen lintujen höyheniä — sellaisia sai runsaasti Lontoon pohjoisosan myymälöistä — ja lapsillekin (niitä ei ollut paljon, koska suuri osa Bun Hillin vastasyntyneistä kuoli muutamassa päivässä käsittämättömiin tauteihin) oli korjailemalla valmistettu samallaiset vaatteet.
Sellainen oli Bun Hillin alueen sunnuntaiasu, omituinen ja mieltäkiinnittävä jäännös luonnontieteiden aikakauden hienostuksesta. Arkipäivinä ihmiset verhoutuivat likaisiin rääsyihin ja kulkivat joko avojaloin tai kömpelöissä puusandaaleissa. Lukijan on muistettava, että nämä ihmiset olivat barbaariseen maalaistilaan vajonneita kaupunkilaisia eivätkä siis pystyneet tekemään yksinkertaisiakaan käsitöitä. He olivat monessa suhteessa omituisen huonontuneita ja kykenemättömiä. Heillä ei ollut aavistustakaan kankaan kutomisesta, tuskin he osasivat ommella vaatteita valmiista aineksista, ja heidän täytyi verhoja hankkiakseen turvautua niihin yhä hupeneviin varastoihin, joita he tapasivat raunioissa. Kaikki yksinkertaiset kätevyydet olivat unohtuneet, ja uudenaikaisen viemärilaitoksen, vesijohtojen ja myymäläjärjestelmän hävittyä heidän sivistyneet tapansa olivat hyödyttömiä. Keittotaito oli alkuperäistäkin kehnompi; kiehautettiin hiukan ruokaa puutulella vierashuoneiden ruostuneissa takoissa, sillä keittiön liesi nieli liian paljon puita. Ei kenelläkään ollut käsitystäkään leipomisesta, juomain panemisesta tai astiain valmistamisesta.
Käyttäessään arkiasunaan säkkikangasta ja muuta karkeata vaatetta, joka sidottiin kiinni nauhalla ja jonka sisäpuolelle työnnettiin lämmön vuoksi heiniä ja muuta täytettä, nämä ihmiset näyttivät eriskummallisilta, ikäänkuin "pakatuilta". Ja koska Tom otti veljenpoikansa kerallaan kanaa etsimään juuri arkipäivänä, niin molemmat olivat yllämainitulla tavalla puetut.
"Vai tulit sinä lopultakin Bun Hilliin, Tettu", virkkoi ukko Tom, ryhtyen puhumaan ja hiljentäen kulkuaan, kun he olivat joutuneet Jessica muorin lähettyviltä. "Sinä olet viimeinen Bertin pojista, joka minulla vielä oli näkemättä. Annas olla, nuoren Bertin olen nähnyt, Sissin ja Matin ja Tomin, joka on minun kaimani, ja Pekan. No, ja matkustajat toivat sinut ehjänä perille?"
"Kyllä minä selvisin", sanoi Tettu, joka oli kuivakiskoinen miehen alku.
"Eivätkö halunneet syödä sinua matkalla suuhunsa?"