"Minkä tähden?"
"Käviväthän vaan."
"Mutta minkätähden?"
"Taivas sen tietää, Tettu. Näetkös tuon ison esineen, joka on kuin pitkä ruostunut naula? Ja tuolla on toinen ja kolmas, ja tuolla niistä on pudonnut jotain talojen väliin. Näes, ne ovat ilmaraitiotien osia. Sitä myöten mentiin myöskin Brightoniin, yöt ja päivät kulki vaunuja, suuria kuin talot, ja ne olivat täynnä väkeä."
Pieni poika katseli noita ruostuneita todistuskappaleita, jotka
ulottuivat lokaiseksi karjakujaksi muuttuneen Ison kadun poikitse.
Häntä halutti ilmeisesti epäillä, mutta, olihan siinä jäännöksiä.
Tämä asia kävi yli hänen mielikuvituksensa.
"Minkä tähden ne kaikki menivät?" hän kysyi.
"Heidän täytyi. Niihin aikoihin elämä oli yhtämittaista menoa."
"Niin, mutta mistä ne tulivat?"
"Katsos, kaikissa noissa taloissa asui silloin ihmisiä, ja tuolla tien varrella oli enemmän taloja ja ihmisiä. Etpä taida oikein uskoa, Tettu, mutta se on totta kuin jumalan sana. Voit kulkea tuota tietä loppumattomiin, ja aina vaan tapaat lisää taloja. Ei niistä tule loppua. Ja ne käyvät yhä suuremmiksi." Hän alensi äänensä, ikäänkuin lausuakseen oudon nimen. "Siellä on Lontoo", hän sanoi.
"Ja nyt se on autio ja hyljätty. Päivät päästään se on autio. Tuskin tapaat ainoatakaan ihmistä, näet vain koiria ja kissoja, kunnes joudut Bromleyn ja Beckenhamin puolelle, ja siellä on Kentin miehiä sikoja paimentamassa. Aika hurjaa väkeä ne ovat, nuo paimenet! Sanonpa sinulle, että niin kauan kuin aurinko on ylhäällä, siellä on yhtä hiljaista kuin haudassa. Olen käynyt siellä päivällä — monet monituiset kerrat." Hän vaikeni hetkeksi.