"Se hajosi tomuksi, valkoiseksi tomuksi!" Hän kävi yhä mahtipontisemmaksi. "Sillä kertaa ei enää kajottu noihin kirjoihin. Ei haluttanut enää."
Molemmat olivat kauan ääneti. Sitten Tom, joka ei voinut irroittaa ajatuksiaan tuosta aiheesta, toisti: "Kaiken päivää ne makaavat — hiljaa kuin haudassa."
Tettu tajusi lopulta ajatuksen. "Eivätkö ne makaa yöllä?" hän kysyi.
Tom ukko puisti päätään. "Sitä ei kukaan tiedä, poika."
"Mutta mitäs ne sitten voisivat tehdä?"
"Sitä ei kukaan tiedä. Kukaan ei ole nähnyt kertoakseen — ei kukaan."
"Eikö kukaan?"
"Jutellaanhan sitä yhtä ja toista", sanoi Tom, "mutta siihen ei ole uskomista. Minä menen kotiin päivän laskiessa ja pysyn siellä, joten en voi sanoa mitään. Mutta ihmiset ajattelevat yhtä ja toista. Olen kuullut sanottavan, ettei ole hyvä riisua niiltä vaatteita, elleivät luut ole valkoiset. Ne kertovat —"
Poika tarkasteli enoaan terävästi: "Mitä sitten?" hän kysyi.
"Kertovat siellä kuljettavan kuutamoöinä. Mutta min' en välitä niistä. Minä pysyn vuoteessani. Jos kuuntelet juttuja — herra nähköön! rupeat pelkäämään itseäsi vainiolla ja keskellä päivää."