Poikanen katseli ympärilleen ja herkesi hetkeksi kyselemästä.
"Kertovat Beckenhamissa asuvan sikopaimenen, joka harhaili Lontoossa eksyksissä kolme vuorokautta. Hän meni hakemaan whiskyä Cheapsidesta, eksyi raunioiden keskellä ja kulki kulkemistaan. Kolme vuorokautta hän vaelsi ja kadut muuttuivat, niin ettei hän voinut päästä kotiin. Ellei hän olisi muistanut muutamia raamatunlauseita, hän olisi ehkä vielä tänäkin päivänä siellä. Kaiken päivää hän kulki ja kaiken yötä — ja kaiken päivää siellä oli hiljaista. Koko päivän oli niin hiljaista kuin haudassa, kunnes aurinko meni mailleen ja tuli pimeä, ja silloin alkoi kahista ja kuiskia ja kuulua kiireistä jalkojen kopinaa."
Hän vaikeni.
"Kuule", sanoi poikanen henkeään pidätellen, "kerro enemmän. Kuinka sitten kävi?"
"Kuului kärryjen ja kavioiden kolinaa ja suurten vaunujen jylinää ja kimeitä vihellyksiä, jotka tunkivat luihin ja ytimiin. Ja heti kun vihellettiin, silloin rupesi näkymään jos jotakin, kaduilla riensi väkeä, ihmiset puuhailivat taloissa ja myymälöissä, kaduilla vilisi automobiileja, kaikissa lampuissa ja akkunoissa loisti kuin kuutamo. Mutta eivät ne olleet oikeita ihmisiä, Tettu. Ne olivat haamuja, niiden ihmisten haamuja, jotka ennen vanhaan tunkeilivat noilla kaduilla. Ja ne kulkivat hänen ohitseen ja hänen lävitseen, eivät koskaan väistäneet, liitelivät kuin sumu, Tettu. Ja välistä ne olivat iloisia, välistä taas hirmuisia, sanomattoman hirmuisia. Kerran hän tuli erääseen paikkaan, jonka nimi on Piccadilly, ja siellä oli valoista kuin päivällä ja katukäytävällä vilisi hienoja herroja ja naisia ja kadulla jyrisi ajopelejä. Ja hänestä tuntui siltä, että ne näkivät hänet äkkiä, ja naiset rupesivat katselemaan häntä ja puhumaan hänelle — kauheita, hirmuisia asioita. Eräs tuli aivan hänen lähelleen, Tettu, ihan hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Eikä sillä ollutkaan kasvoja, ainoastaan maalattu pääkallo, ja silloin hän huomasi, että kaikki olivat maalattuja pääkalloja. Ne tungeksivat toinen toisensa perästä hänen ympärilleen, puhuivat hirmuisia asioita, tavoittelivat häntä ja uhkasivat ja mielistelivät, niin että hänelle nousi sydän kurkkuun pelosta."…
"Kerro vielä", pyysi Tettu huohottaen.
"Silloin hän muisti raamatunlauseen ja pelasti henkensä. 'Herra on minun auttajani', hän sanoi, 'senvuoksi en pelkää mitään'. Ja heti kiekaisi kukko jossakin ja katu oli tyhjä pitkin pituuttaan. Ja sen jälkeen Herra oli hänelle armollinen ja johti hänet kotiin."
Tettu tuijotti ja keksi uuden kysymyksen. "Mutta ketkä niissä taloissa elivät?" hän sanoi. "Mitä väkeä ne olivat?"
"Liikemiehiä, rahakasta väkeä — ainakin me luulimme sitä rahaksi, kunnes kaikki meni myttyyn ja sitten näimme, että se olikin paljasta paperia. Niitä oli satoja tuhansia, miljoonia. Min' olen nähnyt tuon Ison kadun suuruisen kadun niin täynnä kansaa, ettei voinut kulkea eteenpäin käytävää pitkin."
"Mutta mistä ne saivat ruokaa ja muuta sellaista?"