"Ostivat sellaisista myymälöistä, jommoinen minullakin oli aikoinani. Näytän sinulle sen paikankin, Tettu, kun menemme takaisin. Nykyajan ihmisillä ei ole aavistustakaan myymälöistä — ei pienintäkään. Peililasiakkuna — se on heille hepreaa. Minulla oli myytävänä yhdellä haavaa niinkin paljon kuin puolitoista tonnia perunoita. Sinulta lentäisi silmät päästä, jos näkisit, mitä kaikkea minulla oli puodissani. Kasoittain päärynöitä ja omenia, ihania suuria päärynöitä." Hänen äänensä muuttui makeaksi — "Banaaneja, appelsiineja."
"Mitä ne banaanit ja appelsiinit ovat?" poika kysyi. "Hedelmiä. Makeita, meheviä, ihania hedelmiä. Ulkomaalaisia. Niitä tuotiin Espanjasta ja New Yorkista ja ties mistä. Laivoilla ja jos jollakin. Niitä tuotiin minulle joka maailman kolkasta, ja minä niitä myin puodissani. Minä myin niitä, Tettu! Vaikka nyt kuljenkin vanhaan säkkiin puettuna ja haen sinun kanssasi kadonneita kanoja. Minun puotiini tuli ihmisiä, ihania herrasnaisia, niin hienoja, ettet voi sellaista uneksiakaan; tulivat sinne ja sanoivat: 'No, herra Smallways, mitäs teillä on tarjottavana tänä aamuna?' Ja minä taas sanoin: 'Onhan minulla oikein kauniita Kanadan omenia', tai joskus sanoin 'tuoreita rypäleitä'. Ymmärrätkös? Ja he ostivat niitä. Sanoivat heti: 'Lähettäkää minulle hiukan'. Herra jumala! Sepä vasta oli elämää. Siinä puuhattiin ja pyörittiin, näit kaikellaista kummaa, automobiileja ja rattaita, väkeä, posetiiviukkoja, saksalaisia soittokuntia. Aina jotain ohi kulkemassa — aina jotain. Ellei olisi noita tyhjiä taloja, niin luulisin sen kaiken olleen unta."
"Mutta mikä ne ihmiset tappoi, eno?" Tettu kysyi.
"Sitten tuli aika mylläkkä", selitti ukko Tom. "Kaikki kävi hyvin, kunnes sota alkoi. Kaikki kävi kuin kello. Jokainen puuhasi ja oli onnellinen ja sai syödä vatsansa täyteen jok'ikinen päivä." Hän kohtasi epäilevän katseen. "Jokainen", hän sanoi varmasti. "Jos ei muuten saanut, niin meni vaivaistaloon, siellä annettiin aimo kulhonen kuumaa keittoa ja leipää parempaa kuin nyt osataan tehdä, oikein valkoista leipää, hallituksen leipää."
Tettu ihmetteli, mutta ei sanonut mitään. Juttu herätti hänessä syviä haluja, ja hän huomasi olevan parasta tukahduttaa ne.
Vanhus antautui joksikin aikaa makeiden muistojen valtaan. Hänen huulensa liikkuivat. "Säilykelohta!" hän kuiskasi, "ja etikkaa… Hollannin juustoa, olutta! Piippu ja tupakkaa."
"Mutta miten ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" Tettu kysyi hetken kuluttua.
"Syttyi sota. Sodasta se kaikki sai alkunsa. Sota räiskyi ja raivosi, mutta ei se oikeastaan tappanut kovin paljon väkeä. Mutta se pani asiat sekaisin. Viholliset tulivat Lontooseen ja sytyttivät sen tuleen ja polttivat ja upottivat kaikki laivat, mitä Thamesissa oli — me näimme viikkokausia savua ja höyryä — ja sitten ne heittivät pommin Kristallipalatsiin ja särkivät rautatiet ja muut laitteet. Mutta ihmisiä ne tappoivat vain enimmäkseen vahingossa. Enemmän ne surmasivat toisiaan. Eräänä päivänä näillä seuduin oli suuri taistelu, Tettu, ylhäällä ilmassa. Siellä lenteli isoja laitoksia, isompia kuin viisikymmentä taloa, isompia kuin Kristallipalatsi, isompia kuin mikään muu, ja ne paukuttelivat toinen toistaan ja niistä tippui kuolleita miehiä. Se oli hirveätä. Mutta ei niillä kuolleilla olisi ollut väliä, mutta kun ne lakkauttivat kaiken kaupan. Sitten ei voitu enää käydä kauppaa, Tettu, ei ollut enää rahaa liikkeellä eikä mitään ostettavaa, jos rahaa olikin."
"Mutta mitenkä ne ihmiset tulivat tapetuiksi?" kysyi poikanen vanhuksen vaiettua.
"Kyllä minä siitä kerron, Tettu", vanhus vastasi. "Ensin puhutaan siitä, kuinka kaupankäynti taukosi. Äkkiä näytti kaikki raha loppuneen. Oli vielä shekkejä — ne olivat paperinpalasia, joihin oli kirjoitettu jotakin, ja ne kävivät rahasta — aivan kuin olisit ne saanut kauppatuttavilta. Sitten nekin katosivat äkkiä. Minulle jäi kolme sellaista ja kaksi olin antanut vaihtorahana. Sitten sanottiin, etteivät viiden punnan setelit kelvanneet, ja sitten hopeakin hupeni. Kultaa et saanut mistään hinnasta. Se oli joutunut Lontoon pankkeihin, ja ne oli kaikki hävitetty. Jokainen teki vararikon. Jokainen joutui työttömäksi. Jok'ikinen!"