Ennen kuin ehdin ovelle, kuulin ajokoiran haukkuvan. Silmänräpäyksessä olin ulkona, keppi kädessäni, vavisten koko ruumiiltani. Edessäni näin parikymmentä eläinkansan jäsentä, epämuodostuneet päänsä puolittain hartiain väliin vedettyinä. Katsoessani samaan suuntaan kuin hekin, huomasin Moreaun synkän olemuksen ja kauhistuttavan kalpeat kasvot. Hän pidätteli hyppivää koiraa ja aivan hänen kintereillään tuli Montgomery, revolveri kädessään.
Seisoin hetkisen kauhun lamaannuttamana.
Sitten käännyin ja töyttäsin kömpelöä petoa vasten, jolla oli suuri harmaa naama ja pienet vilkuilevat silmät. Oikealla puolella näin halkeaman vuorenseinämässä, josta valoa tunkeutui alas.
"Pysähtykää!" huusi Montgomery, kun lähestyin halkeamaa. "Ottakaa kiinni hänet!"
Hirviöt kääntyivät minuun päin, mutta heidän käsityskykynsä oli kaikeksi onneksi sangen hidas. Työnsin erästä petoa toista vasten; ne koettivat tarttua minuun, mutta liian myöhään. Pieni punainen olento hypähti minua kohti, mutta minä iskin sitä kasvoihin naulakepilläni ja seuraavana hetkenä ryömin ylös halkeamaa pitkin, joka vei solaan. Kuulin huudettavan: "Ottakaa kiinni hänet!" ja huomasin, että tuo suuri harmaa elukka pimitti takanani olevan aukon suun. Sitten tulin rikkipitoiselle maalle länsipuolelle eläinkansan kylää.
Juoksin yli keltaisen maan, alas muuatta rinnettä ja läpi erään harvan metsikön, alapuolella olevaan ruokoviidakkoon. Tunkeuduin tämän läpi ja saavuin toiseen viidakkoon, jonka löyhällä maalla kasvavat mustahkot pensaat muodostivat. Kuulin vainoojieni huudot takanani. Muutamat kiljuivat kuin pedot. Koira haukkui vasemmalla puolellani, ja kuulin Moreaun ja Montgomeryn huutavan samalle taholle. Juoksin oikealle ja olin kuulevinani Moreaun kehottavan minua juoksemaan henkeni edestä.
Pehmeä löyhkäävä maa alkoi pettää jalkaini alla, mutta ponnistin edelleen, vaikka maa upotti polvia myöten, ja vihdoin jouduin tielle, joka luikerteli korkeassa ruohistossa. Takaa-ajajieni äänet kuulin vasemmalta. Muutamat kummalliset punaiset, hyppivät eläimet hyppivät pakoon lähestyessäni niitä. Polku vei ylöspäin, kunnes saavuin toiselle aukealle paikalle ja taas syöksyin ruokoviidakkoon.
Polku loppui yhtäkkiä jyrkänteen reunalle, mutta vauhtini oli niin kova, etten ehtinyt pysähtyä, vaan syöksähdin suinpäin piikkisiin pensaisiin. Verta vuotavin kasvoin nousin jaloilleni ja jatkoin matkaani pitkin muuatta pientä puroa, joka juoksi solan pohjalla, jonne olin pudonnut. Hämmästyin sumusta, jota alhaalla oli runsaasti ja hypähdin puroon, mutta hyppäsin siitä taas yhtä nopeasti takaisin, sillä vesi oli melkein kiehuvan kuumaa. Keppini olin kadottanut.
Sola teki äkkiä mutkan, ja minä näin epäselvästi sinisen meren ääriviivan. Olin niin iloissani siitä, että olin päässyt vainoojieni kynsistä, ettei minua enää ollenkaan haluttanut hukuttautua. Takaa-ajajieni melu hävisi toiseen suuntaan, joten olin toistaiseksi pelastettu.
Mutta tiesin, etten voinut toivoa vähintäkään apua eläinkansalta.