"Ja jotta heidän syntinsä kasvaisi", sanoin, "annan heidän elää hulluudessaan kunnes heidän aikansa on täyttynyt. Heidän ei vielä tarvitse tietää, että minä olen herra."
"Herran tahto on suloinen", sanoi koiraihminen rotunsa nöyryydellä.
"Mutta yksi heistä on rikkonut", sanoin minä. "Hänet minä tapan heti kun hänet kohtaan. Kun sanon sinulle 'tuossa hän on' on sinun käytävä hänen kimppuunsa. — Ja nyt minä menen miesten ja naisten joukkoon, jotka ovat kokoontuneet tuonne."
Majan aukko pimeni hetkeksi koiraihmisen astuessa ulos. Minä seurasin häntä ja tulin melkein samaan paikkaan, missä olin ollut silloin kuin Moreau koirineen tuli minua kiinniottamaan. Mutta nyt oli yö, ja vieressäni oleva rotko oli pikimusta. Aurinkoisen vihreän rinteen asemesta näin punaisen tulen, jonka ääressä liikkui kumaroita, kummallisia olentoja. Etäämpänä muodostivat paksujen puitten mustat latvat tumman kehyksen tälle kuvalle. Kuu nousi parhaillaan rotkon reunan yläpuolelle, ja sumujuova kulki kuin silta yli sen pinnan. Sumu oli kuumasta lähteestä nousevaa höyryä.
"Seuraa minua", sanoin rohkaisten mieleni, ja vierekkäin astuimme edelleen välittämättä tummista olennoista, jotka majojen ovilta minua katselivat.
Ei kukaan tulen äärellä istujista yrittänytkään tervehtiä — useimmat eivät mieltänsä osottaen olleet näkevinäänkään minua. Etsin katseillani hyenasikaa, mutta sitä ei näkynyt. Tulen ääressä istui kumarassa parikymmentä eläinihmistä keskenään lörpötellen ja tuleen tirkistellen.
"Hän on kuollut, hän on kuollut, herra on kuollut", kuulin apinaihmisen sanovan oikealta puolen minua. "Tuskien huone on poissa — ei ole enää tuskien huonetta."
"Hän ei ole kuollut!" sanoin kovalla äänellä. "Hän näkee nytkin meidät!"
He hätkähtivät. Kaksikymmentä silmäparia tähysti minuun.
"Tuskien huone on poissa", lisäsin minä, "mutta se palaa takaisin. Te ette näe mestaria, mutta hän näkee teidät ylhäältä."