Täten alkoi pisin jakso oleskelustani tohtori Moreaun saarella.
Tuosta yöstä saarelta lähtööni asti sattui vain yksi ainoa tapaus, joka on maininnan arvoinen, vaikkakin yhtä mittaa sattui epämiellyttävyyksiä ja koko oloni oli vain yhtämittaista kiusallista epävarmuutta.
Sivuutan siis tuon ajan ja kerron vain yhden tapahtuman niitten kymmenen kuukauden ajalta, jotka vietin eläinkansan parissa, noitten puoliksi ihmismäisten eläinten hyvänä ystävänä. Muistissani on paljon, josta voisin kertoilla — asioita, joista antaisin oikean käteni, jos sillä voisin unohtaa ne. On kummallista — kun sitä nyt ajattelen — kuinka pian noitten kuvatusten tavat tarttuivat minuun ja saavutin heidän luottamuksensa. Luonnollisesti riitelin toisinaan heidän kanssaan ja ruumiissani on vieläkin heidän hampaittensa jälkiä, mutta hyvin pian hankki terävä kirveeni ja kivenheittotaitoni tarpeellisen arvovallan minulle.
Bernhardilais-koiraihmiseni uskollisuus oli arvaamattoman hyödyllinen minulle. Huomasin, että noitten olentojen kunnioituksenkäsitys hyvin yksinkertaisesti perustui vain kykyyn aikaansaada syviä haavoja. Kerskumatta voin sanoa, että saavutin eräänlaisen esivalta-aseman eläinkansan keskuudessa. Joku heistä, joita jossakin kiistassa olin pahasti haavottanut, kantoi tosin kaunaa minua kohtaan, mutta nämä tunteet purkautuivat vain irvistyksiin selkäni takana.
Hyenasika vältti minua ja minä olin aina varuillani sen takia. Koiraihmiseni, joka ei koskaan väistynyt viereltäni, vihasi ja pelkäsi sitä sanomattomasti, ja todella luulen, että tämä oli perussyy tuon olennon uskollisuuteen.
Pian huomasin, että hyenasika oli maistanut verta ja kulkenut leopardi-ihmisen jälkiä. Se rakensi itselleen pesän jonnekin metsään ja eli yksinäisyydessä.
Kerran koetin saada eläinkansan lähtemään sen ajoon, mutta siihen puuttui minulta mahtia. Monta kertaa koetin yllättää hyenasian pesäänsä, mutta se oli aina liiaksi viekas, se joko näki tai vainusi minut ja pääsi aina pakoon. Se teki jokaisen metsäpolun epävarmaksi sekä minulle että eläinkansalle, asettumalla väijyksiin. Koiraihminen tuskin uskalsi jättäytyä seurastani.
Ensimäisen kuukauden kuluessa oli eläinkansa jokseenkin ihmismäinen, ensi aikaan verraten, ja vieläpä voin kiittää itseäni siitä, että he eivät ainoastaan sietäneet minua, vaan vieläpä olivat ystävällisiäkin. Pieni punertava olio oli hassunkurisesti minuun kiintynyt ja alkoi seurata minua kaikkialle, mutta apinaihminen suututti minua. Se väitti — koska sillä oli viisi sormea — olevansa ainoa vertaiseni ja jutteli koko joukon tunkeilevaa roskaa. Muuan seikka näytti minusta hauskalta. Sillä oli mielikuvituksellinen kyky yhdistellä uusia sanoja. Sen mielestä kai kieli oli vain sitä varten, että voitaisiin lörpötellä joukottain eri nimityksiä. Hän nimitti sitä "suuriksi ajatuksiksi", erotukseksi "pienistä ajatuksista" — eli tavallisista terveistä arkiharrastuksista. Jos lausuin jotakin, jota se ei ymmärtänyt, oli sen tapana ylistää suuresti sanojani ja pyytää minua toistamaan ne. Se opetteli ne ulkoa ja rehenteli sitten niillä — yhdistäen ne joihinkin tolkuttomiin sanoihin — muitten keskuudessa. Kaikkea yksinkertaista ja helposti ymmärrettävää piti se arvottomana. Minä keksin muutamia hullunkurisia "suuria ajatuksia" hänen erikoiskäyttöään varten. Luulen nyt, että tuo apinaihminen oli typerin olento, minkä koskaan olen nähnyt, se oli kehittänyt inhimillisen typeryyden ihmeellisen pitkälle, menettämättä silti hitustakaan apinan luonnollisesta yksinkertaisuudesta.
Näin oli, kuten sanottu, ensi viikkojen aikana eläinkansan parissa ollessani. Tuona aikana pitivät ne kunniassa "lain" määräämiä tapoja, ja käyttäytyivät varsin kunnollisesti.
Kerran löysin toisen hyenasian raateleman kaniinin — siinä kaikki.