Vasta toukokuussa huomasin heidän esiintymisensä ja puheensa todellisesti muuttuneen. Heidän äänensä muuttui karkeammaksi ja heidän haluttomuutensa jutteluun lisääntyi.
Apinaihmisen lörpöttely kasvoi, mutta se muuttui yhä epäselvemmäksi, yhä apinamaisemmaksi Muutamat taas näyttivät kokonaan menettävän puhekykynsä, vaikkakin he vielä ymmärsivät, mitä heille sanoin. Voitteko kuvitella mielessänne puheen, joka kerran on ollut selvä ja puhdas, muuttuvan kurkkuäänteiksi, menettävän sävynsä ja merkityksensä ja palautuvan yksityisiin äänteisiin?
Pystyssä käynti alkoi heistä myöskin olla yhä vaikeampaa. Yllätin usein jonkun heistä nelin ryömin liikkumasta ja kykenemättömänä enää pystyyn nousemaan. He häpesivät tätä kyvyttömyyttään. He alkoivat yhä kömpelömmin pitää esineitä käsissään, alkoivat juoda ja syödä yhä enemmän eläimen tavalla j.n.e. Muistin, mitä Moreau oli sanonut itsepintaisesta eläimellisestä verestä. He vaipuivat yhä nopeammin takaisin entiseen eläimen tilaansa.
Muutamat heistä — panin erikoisesti merkille, että nämä kaikki olivat vaimonpuolta — alkoivat halveksia häveliäisyyden lakeja, yleensä ollenkaan häpeilemättä. Toiset taas yrittivät, vieläpä aivan julkisestikin, hyökkäillä yksiavioisuutta vastaan. Laki menetti yhä enemmän arvovaltaansa. En halua enempää kosketella tätä epämieluista aihetta.
Koiraihmiseni muuttui huomaamatta koiraksi uudelleen. Se tuli yhä mykemmäksi ja hiljaisemmaksi, karvaisemmaksi ja nelijalkaisemmaksi. Tämä tapahtui niin vähitellen, että tuskin huomasinkaan muutosta toverista vierelläni lönkyttäväksi koiraksi.
Kun huolimattomuus ja epäjärjestys päivä päivältä vain lisääntyivät, muuttui majojen välinen kujanne, joka ei koskaan ollut ollut miellyttävä, niin inhottavaksi, että jätin sen, muutin saaren päinvastaiselle puolelle ja rakensin puitten oksista majan Moreaun aituuksen mustien raunioitten keskelle. Huomasin, että muinaisten kauhujen ja tuskien muisto teki tämän paikan minulle turvallisimmaksi eläinihmisten mahdollisilta pahoilta aikeilta.
Olisi mahdotonta yksityiskohdittain kuvailla noitten kuvatusten rappeutumista — mitenkä heidän ihmisominaisuutensa päivä päivältä heikkenivät, mitenkä he heittivät vaatteet ja peitteet päältään, mitenkä karva alkoi peittää heidän paljaita jäseniään, kuinka heidän otsansa muuttui yhä luisummaksi ja heidän kasvonsa yhä kuonomaisemmaksi, kuinka minusta lopuksi tuntui kauhealta edes muistellakaan, että aluksi olin pitänyt heitä melkein ihmisinä.
Muutos tapahtui hitaasti, mutta ehdottomasti. Mitään äkkinäistä muutosta en huomannut kanssakäymisessämme. Vielä saatoin oleskella heidän parissaan aivan turvallisena, koska heidän luisumisensa eläintä kohti ei osottanut minkäänlaista eläimellisen vaiston äkillistä esiinpurkautumista.
Mutta minä aloin pelätä, että tämä purkautuminen pian saattaisi tapahtua. Koiraihmiseni seurasi minua majaani, ja hänen valppauttaan sain kiittää siitä, että toisinaan voin nukkua rauhassa. Pikku punertava eläinihminen jätti minut lopuksi arkana ja levottomana, palatakseen entiseen elämäänsä puitten oksille. Olimme juuri sillä asteella, jota voidaan verrata eläintenkesyttäjän "onnellisiin perheisiin", jos hän onnistuttuaan kesyttää erilaisia eläimiä elämään yhdessä jättäisi ne oman onnensa nojaan.
Tietystikään näistä olennoista ei tullut sellaisia villieläimiä, joita lukija on nähnyt eläintarhoissa, tavallisia karhuja, susia, tiikereitä, härkiä, sikoja ja apinoita. Niissä oli aina jotain omituista, Moreau kun aina oli sekottanut eri eläinlajeja toisiinsa. Joku niistä oli ehkä pääasiallisesti kissamainen, toinen taas härkämäinen, mutta kaikissa oli myöskin toisen eläimen piirteitä, siis jonkinlaista yleistettyä eläimellisyyttä, joka tuli esiin erinäisistä taipumuksista. Sangen usein kummastutti minua myöskin ihmismäisyyden häipyvät jäännökset, esim. tilapäinen puhekyvyn palautuminen, etukäpälän odottamaton kätevyys, kömpelö yritys kävellä pystyssä.